Team building Suomessa ja ulkomailla

Olen osallistunut kymmeniin team building (tiimihengenluonti) tapahtumiin nyt jo yli 20-vuotisen työurani aikana sekä Suomessa että ulkomailla. Viimeisin oli alkuviikosta täällä Coloradossa. Koronan aikana mitään tilaisuuksia ei ole juuri ollut, mutta tiimin jäsenten pikkuhiljaa kyllästyessä kotonaistumiseen, päätimme järjestää pienen tiimitapahtuman. Ohjelmaksi valittiin minigolfia, mikroautoilua (go-kart) ja päivän päätteeksi illallinen panimoravintolan terassilla. Eli ihan normaali team building hässäkkä. Kotiin palattuani kertoilin päivästä miehelleni ja totesin päivän sujuneen ihan eri tavalla, kuin mitä se olisi ollut Suomessa järjestettynä tai suomalaisilla osallistujilla.

Minigolfilla siis aloitetaan ja tiimin jäsenet valuvat paikalle suurin piirtein sovituna aikana. Mailat ja pallot saatuamme suunnistamme minigolf-radalle, jossa peli sujuu rattoisasti rupatellen välillä työasioita, mutta enimmäkseen juttelemme muista yleisistä asioista. Kaikki olemme suurin piirtein yhtä hyviä - tai oikeastaan yhtä huonoja. Naureskelemme itsellemme ja toisillemme, kun pallo ei alkuunkaan mene sinne minne pitää. 

Minigolfin jälkeen siirrymme mikroautoradalle, joka on onnekseni ulkona eli pakokaasut eivät saisi minua pahoinvoivaksi kuten joskus sisätiloissa olevilla mikroautoradoilla on tapahtunut. Yllätyksekseni paikassa ei ole kypäriä lainkaan. Arvelen, että auton nopeuden täytyy olla vaatimaton tai sitten osavaltiossa on omat sääntönsä. Coloradossahan ei edes moottoripyöräilijöiltä vaadita kypärän käyttöä ja arvioisin, että noin 90% moottoripyöräilijöistä ajaa Coloradossa ilman kypärää. Alkuaikoina tänne muuttaneena taivastelin asiaa paikalliselle motoristille ja hän totesi lakoniseen sävyyn etteipähän jää vihannekseksi sairaalaan, jos sattuu isompi tälli. Hmm, onhan se näkökanta sekin.

Asettaudun jonon hännillä olevaan mikroautoon ja annan nuorempien insinööripoikien valloittaa eturivissä olevat autot. Turvavyöt tiukasti kiinni, vihreä kaasupoljin näkyy olevan oikealla ja punainen jarrupoljin vasemmalla. Päätän unohtaa punaisen polkimen käytön ja keskityn kaasuun. Radan vihreä liikennevalo syttyy ja talla pohjaan. Sen verran olen seurannut formulakisoja, että huomaan ensimmäisillä kierroksilla, että radalla on oikeasti vain kaksi kunnon ohituspaikkaa. Siis radan kohtaa, jossa saa autoon kunnon kierrokset. Löydän itsestäni nopeasti sisäisen Räikkösen, vai onko se Bottas tai Häkkinen, ja liimaudun edelläni lähteneen Markin mikroauton kantaan. Nyt kärsivällisyyttä vähän ja pian Mark jättää nopean suoran jälkeisessä kurvissa avoimen paikan ja suikkasen ponnari heiluen ohi. Thanks. Seuraavaksi näen Nathanin punaisen paidan. Nathan on tiimin nuorin jäsen ja vuosi sitten keväälla valmistunut yliopistosta. Ehkä Nathan ajokortti on vielä varsin tuore, kun kurvaan ohi kevyesti. Sitten on vuorossa Kaden. Hiillostan häntä pidemmän aikaa, mutta vihdoin hän tekee pienen ajovirheen, kiitän ja ohitan kättä heilauttaen katse tiukasti radassa. Ajan raivoisasti kiinni seuraavaa uhria, mutta aika loppuu kesken ja punainen valo syttyy radan liikennevaloihin eli on ohjattava auto takaisin varikkopilttuuseen. Olen ihan hikimärkä noustessani autosta, mutta hauskaa oli. En malta olla kuittailematta ohittamilleni insinööripojille, lieneekö talli valinnut heille väärän kelin renkaat vai oliko auton säädöt muuten vain pielessä, kun keski-iän ohittanut täti-ihminen pääsi kurvaamaan ohi. En tosiaankaan luule olevani mikään lahjakkuus mikroautoilussa, Suomessa vastaavissa tapahtumissa olen huomannut olevan enemmänkin tientukko kuin ohittelija. Luulisin, etta Suomessa, autourheilun mekassa, on autojen hallinta luontaisesti paremmin hanskassa kuin amerikkalaisilla nuorilla. Tosin oma otantani on varsin pieni eli mitään tieteellisempää johtopäätöstä tästä ei voi tehdä. En ole näiden insinööripoikien linjaesimies eli en myöskään usko, että he päästivät minut ohi paramman palkan toiveissa.

Mikroautoradalta jatkamme matkaa panimoravintolaan. Siellä minun suu loksahtaa auki, kun useampi tiimin jäsen tilaa ruokajuomaksi vettä tai coca colan ja valitsee listalta perusburgerin tai kananugetit. Suomessa tuollainen käyttäytyminen on kokemukseni mukaan ennenkuulumatonta. Suomessa vastaavassa tilanteessa, firman maksaessa, on enemmän sääntö kuin poikkeus, että tiimin jäsenet valitsevat listalta kalleimman pihvin ja olutta niin pitkään kuin firman piikki on auki. Siitä usein seuraa, että pidemmän elämänkokemuksen omaavana ja naisena joutuu illan päätteeksi parisuhdeneuvojaksi. Vesilasi-nugetti porukka ei tarvitse elämänohjeita, vaikka jutustelu sujuukin rennosti ja ihmiset ovat yleisesti avoimempia Amerikassa kuin Suomessa. Suomalainen avoimuus vaatii yleensä jonkin verran alkoholia.

Varsin usein team buiding on Suomessa saunailta. UK:ssa asuessa olin töissä Nokian toimipisteessä Camberleyssä, jossa oli ylimmässä kerroksessa saunatilat. Saunatilat olivat vähällä käytöllä, mutta aina silloin tällöin järjestimme suomalaistyylisen saunaillan. Tiimissäni oli silloin minun lisäkseni kaksi naista, britti ja serbi, mutta jostain kumman syystä heillä oli aina muuta menoa saunaillan koittaessa. Yritin tarmokkaasti houkutella heitä testaamaan saunaa ja lupasin ettei tarvitse saunoa alasti vaan voimme kaikki naiset olla uimapuvut päällä naisten saunavuorolla. Siitä huolimatta sain kerta toisensa jälkeen nauttia yksin naisten saunavuorosta kolleegojeni ollessa kiireisiä kotiaskareissaan. No, mukavahan se oli saunoa yksinkin ja heitellä reilusti vettä kiukaalle, mikä oli tosin kielletty tiukasti saunan seinässä olevassa kyltissä. Saunottuani tiimin miehet menivat saunaan ja mina jäin oleskelutilaan juomaan saunajuomia ja napostelemaan pikkusuolaisia. Englantilaiset työkaverini tulivat ensimmäisinä ulos saunasta, kehuivat vuolaasti saunaa ja sanoivat heipat. Jäin hölmistyneenä istumaan sohvalle ja katsomaan, kun he häipyivät kotimatkalle. Suomalainen team building saunakulttuuri ei ollut täysin avautunut heille. Heille ei joulahtanut mieleen, ettäa saunan jälkeen on tapana istahtaa jäähdyttelemään oleskelutilaan, juoda olut tai pari ja rupatella työkavereiden kanssa tovi. Samat työkaverit kyllä pubillallisella istuivat pitkään ja hartaasti eli kai tämäkin oli vain kulttuuriero.

Minulla on ollut vuosien varrella useita työkavereita Intiasta ja heille korkea hatunnosto innokkuudesta osallistua kaikenlaisiin tapahtumiin maansa ulkopuolella avoimin mielin. Joskus 2000-luvun alkupuolella olimme koulutuspäivillä Oulujoen kupeessa Maikkulan kartanossa ja paikalla oli useampia intialaisia kolleegoja, jotka olivat ensimmäistä kertaa ulkomailla työmatkalla. Ohjelmassa oli koulutuspäivän jälkeen suomalaiseen tyyliiin illallinen ja tietenkin sauna. Suomalainen lohikeitto saattoi maistua varsin mauttomalta voimakkaisiin intialaisiin mausteisiin tottuneille, mutta kolleegani innokaasti lusikoivat keittoa ja nakersivat ruisleipää meidän muiden ohella. Saunaan he sanoivat tulevansa, mikäli uimapuvut sallitaan. Totta kai. Ojensin heille pyyheliinat ja porhalsin itse suihkuun ja saunaan. Vihdoin kolleegani ilmestyivät pukutilasta naisten saunaan uimapuvuissaan, tiukasti pyyheliinoihin kietoutuneena ja istuutuivat alimmalle lauteelle jännittyneenä kihertäen. Heittelin varovasti löylyä ja saunakaverini kehuivat kilpaa saunan lämmön tuomaa rentoa oloa. "Eiköhän vielä pulahdeta jokeen uimaan virkistäytymään", innostin saunakavereitani. Huomasin hämmennyksen naisten kasvoilla. Mikäs nyt kiikastaa? Kolleegani halusi tietää, mahtaako joessa olla alligaattoreita vai onko sinne turvallista mennä? Sitä kysymystä en tosiaankaan ollut odottanut. Vakuutin kasvot peruslukemilla, että Oulujoessa ei ole näihin päiviin saakka tavattu muita alligaattoreita kuin ehkä lasten uimapatja-alligaattorit. Jos alligaattori jokeen ilmestyisi, olisimme välittömästi CNN-uutisten ykkösaihe eli voimme rauhassa pulikoida joessa ilman alligaattoriuhkaa. Reissusta jäi varmasti työkavereilleni runsaasti kerrottavaa kotimaassaan.

Amerikkalaiset ovat hyvin sosiaalista kansaa ja asiat halutaan tehdä usein porukassa. Jopa urheilussa yksilölajeista on tehty joukkuelaji. Koulussa ei vain jalkapallo- tai baseball-joukkeet kisaile toisia kouluja vastaan vaan sama pätee kaikkiin urheilulajeihin. Nuorempi tyttäreni harrasti telinevoimistelua, joka on selkeästi yksilölaji. Amerikkalaisessa koulussa siitäkin lajista on tehty joukkuelaji ja koulujen kisoissa ei ollut tärkeintä, kuka voimistelija voittaa all around tittelin tai telinekohtaisen kisan vaan tärkeää oli koko joukkueen yhteispisteet ja mikä koulu saisi kisakauden lopussa ripustaa koulunsa seinälle koulujen voimistelumestaruusplakaatin. Kisojen jälkeen käytiin yhdessä syömässä joukkueella ja kauden aikana järjestetään mitä erilaisempia tiimihengenkohotustapahtumia. Sama pätee maastojuoksuun, tennikseen, golfiin tai mihin tahansa koulun urheilulajiin. Ihan saman olen huomannut amerikkalaisessa seuratoiminnassa. Harrastan juoksua ja juoksuseurani järjestää viikottain useita ryhmälenkkejä (social run) ja niiden jälkeen kokoonnutaan puistoon, pubiin tai aamujuoksujen jälkeen kahvilaan bagel-aamiaiselle. Yksin ei tarvitse juosta ellei erityisesti halua. Täällä on huomattu, että porukassa on hauskempaa ja homma toimii parhaiten, kun puhalletaan yhteen hiileen.

Valmistujaisjuhlat Amerikassa - kuohuviiniä, kukkaseppeleitä ja ilmapalloja

Amerikassa kaikki on tunnetusti suurta, oli sitten kysymys ruoka-annosten koosta tai tv-kanavien määrästä. Valmistujaisjuhlatkaan eivät ole poikkeus vaan myös niihin valmistaudutaan viikkokaupalla ja niitä juhlitaan riehakkaasti.

Ensimmäinen kokemus amerikkalaisten tavasta juhlia koulun päättymistä saatiin meidän perheellä jo vuosi maahan muuttamisen jälkeen. Kaliforniaan muuttaessa kuopus meni ala-asteen (elementary school) viimeiselle eli viidennelle luokalle eli jo heti seuraavana keväänä oli edessä ala-asteen päättyminen ja siirtyminen seuraavalle kouluasteelle. Kuopuksen koulu oli näköetäisyydellä meidän kodista ja niinpä Roosa käveli yksin koulumatkat. Ala-asteen ylemmillä luokilla oli lupa tulla yksin kouluun, kun pienemmille koululaisille vaadittiin saattaja koulumatkalle. Yleensä muihin lasten vanhempiin tutustuu parhaiten koulun pihalla, mutta nyt en ollut juuri ennättänyt tutustua muihin vanhempiin, kun olin päivät töissä ja tuota saattopalveluakaan tarvittu. Roosa oli kertonut, että viimeisenä päivänä he esittävät koulun pihalla lauluesityksen, jota he olivat harjoitelleet useamman viikon ajan. Halusin tietenkin nähdä ja kuulla esityksen eli otin puolipäivää vapaata töistä ja säntäsin koululle kuuntelemaan mainostettua oppilaiden lauluesitystä. Hämmästykseni oli sanoinkuvaamaton, kun huomasin muiden vanhempien varustautumisen juhlaan. Monilla vanhemmilla oli mukanaan ilmapalloja, kukkakimppuja ja kannustuskylttejä; "Sinä teit sen" (You made it!). Minulle ei ollut tullut mieleenkään, että ala-asteen päättymistä pitäisi juhlia noin suureellisesti. Mieleen tuli omat ala-asteen kevätjuhlat. Koulun pihalla pakkauduttiin Hakolan linja-autoon, joka vei meidät lähikirkkoon. Kirkossa kuunneltiin kai joku puhe, laulettiin suvivirsi ja sitten takaisin koululle, jossa meille jaettiin todistukset ja eskimojäätelöpuikot. Vanhempia ei ollut mukana niissä seremonioissa eikä kotonakaan kukaan suuremmin noteerannut tuota merkkipaalua. Hieno päivä se silti oli, pitkä kesäloma alkoi ja lieneekö aika kullannut muistot, mutta muistini mukaan kevätjuhlapäivänä aina paistoi aurinko.

Seuraava kosketus amerikkalaisiin valmistujaisjuhliin oli esikoisen yläasteen (middle school) päätösjuhla. Nyt kotiin oli tullut kutsu jo hyvissä ajoin aikatauluineen. Siitä huolimatta nekin juhlallisuudet menivät meidän perheellä matalalla profiililla. Hannu oli työreissulla Aasiassa, kuopus halusi mieluummin mennä telinevoimistelutreeneihinsä eli minä yksin istua nökötin meidan perheen juhlayleisönä. Hennalle oli sentään ostettu uusi punainen juhlamekko. Aikamoinen kinastelu taidettiin käydä mekko-ostoksilla ennenkuin päästiin yhteisymmärrykseen mekon mallista ja helman soveliaasta pituudesta.

Pari vuotta myöhemmin kuopuksen yläasteen (middle school) loppuessa meilläkin alkoi jo olla historiaa Amerikassa niin pitkään, että osallistuimme juhlintaan riehakkaasti. Olimme kaikki paikalla juhlatilaisuudessa, Roosalle oli tilattu kaulaan aito kukkaseppele (lei), Henna oli askarrellut onnittelujulisteen ja illaksi olimme varanneet pöydän italialaisravintolasta Frankie Johnnie & Luigi too.

Lukion (high school) valmistujaisjuhliin päästäessä meidän perhe oli jo täydellä sydämmellä mukana juhlinnassa. Viimeisen vuoden alkaessa koululta ja vanhempainyhdistykseltä tuli tasaiseen tahtiin tiedotteita kevään juhlaseremonioista. Vanhempainyhdistyksen aktiivit käyttivät satoja tunteja valmistellessaan juhlia nuorille. Ehkä nuorten eniten odottama juhla on prom, jossa nuoret pukeutuvat toinen toistaan upeampiin asuihin illan tanssiaisia varten.

Prom-juhla oli vain alkusoittoa juhlien kavalkaadille ja ohjelmassa oli valmistuvien picnic, ditch day (päivä, jolloin nuoret pinnaavat koulusta ja kokoontuvat jonnekin muualle koulun sijasta), vanhempien kanssa juhlittavat diplomien jakojuhla koululla ja valmistuvien läpi yön kestävä juhla salaisessa paikassa. Yöjuhlan paikka vaihtuu vuosittain ja se pidetään salassa jopa valmistuneita, jotta juhlapaikalle ei pääsisi kutsumattomia vieraita tai kukaan ei voisi salakuljettaa esimerkiksi alkoholia etukäteen paikalle. Amerikalaisnuorethan valmistuvat high schoolista yleensä noin 18-vuotiaina ja alkoholin anniskelu sallittu vain yli 21-vuotiaille. Diplomien jaon jälkeiset yöjuhlat siis juhlitaan ilman alkoholia. Nuoret kuljetetaan linja-autoilla juhlapaikalle, joka oli täysin heidän käytössään. Esimerkiksi kuopuksen valmistuessa vanhempientoimikunta oli varannut läheisen huvipuiston yksityiskäyttöön yöksi ja nuoret saivat ilmaiseksi käyttää huvipuiston laitteita ja heille oli järjestetty paikalle herkkuja. Koulun järjestämien juhlallisuuksien lisäksi me pidimme vielä kotona suomalaisia ylioppilasjuhlia vastaavan juhlan, jonne kutsuimme lähimmät ystävät ja tutut.

Tänä keväänä meillä oli edessä taas kerran valmistujaisjuhla, nimittäin esikoisen valmistuminen collegesta. En ole koskaan ollut collegen (yliopiston) valmistujaisjuhlissa ja innolla odotin tapahtumaa. Minua on jäänyt harmittamaan oma vaisu valmistujaisseremoniani yliopistossa ja ajattelin, että haluan varmistaa ettei Hennalle jää samanlaiset ajatukset. Suomessahan yliopistosta valmistutaan, kun saadaan riittävä määrä opintoja kasaan ja lopputyö valmiiksi. Olin saanut opinnot kasaan aiemmin ja diplomityön valmistuttua marraskuussa, sain hakea diplomini ja todistukseni koruttomasti yliopiston kansliasta kansliavirkailijalta joulukuun puolessa välin. Vanhempien luona ja kaveripiirissä järjestettiin kyllä juhlat, mutta ei yliopistolla. Oulun yliopistossa otettiin sinä vuonna käyttöön uusi käytäntö, jossa keväällä järjestettiin pienimuotoiset juhlat kaikille sinä lukukautena valmistuneille. Minäkin ilmoittauduin kevään juhlaan mukaan, mutta en osannut pitää sitä suurena seremoniana. Olinhan jo ollut valmis diplomi-inisinööri jo kuukausia ja töissäkin pitkän pätkän valmistumisen jälkeen. En edes hoksannut kutsua ketään perheestäni paikalle. Monilla muilla oli juhlassa vanhempansa ja isovanhempansakin hurraamassa valmistuneille. Olo tuntui aika orvolta ja yksinäiseltä. Onnekseni paikalla oli yksi innokas valokuvaaja, joka ikuisti hetken, kun teknisen tiedekunnan dekaani Sakari Kurronen onnittelee minua tilaisuudessa valmistumisestani.

Ikävä kylla korona sotki suunnitelmani Hennan valmistujaisiin osallistumisesta. Perinteisistä juhlallisuuksista oli luovuttu ja college järjesti valmistuville vain Slug crossing tapahtuman, jossa valmistuneet kävelivät vuoronperään seremoniateltan läpi. Tilaisuuden nimi oli Slug crossing, koska koulun maskotti on slug (etana). Onneksi college järjesti tilaisuudesta live-lähetyksen ja sen mukana pääsimme paikalle. Itse asiassa näimme etäyhteyden kautta paremmin nuoret kuin olisimme nähneet perinteisessä tilaisuudessa. 

Jos esikoisen valmistujaisjuhla jäi vajaaksi koronan takia, onneksi meillä on kuitenkin vielä todennäköisesti edessä uusia mahdollisuuksia. Kuopus valmistunee collegesta parin vuoden päästä ja molemmilla tyttärillä on tarkoitus tehdä Batchelor tutkinnon lisäksi myös Masters tutkinto eli lisää juhlia on toivon mukaan odotettavissa lähitulevaisuudessa. Perheen pienimmäinen Rocky sen sijaan ei ole ilmoittanut jatko-opintohaaveistaan. Hänelle taitaa riittää vuosia sitten hankittu pentukoulun diplomi.

Kilpakuntoilijan pyhäpäivä

Kilpakuntoilija on sana, jonka varastin toisen intohimoisen juoksijan blogista (kiitos Virpi T.). Minusta se kuvaa niin hyvin meitä kuntoilijoita, jotka olemme hurahtaneet kilpailemiseen. Kisaamisen adrenaliiniryöppy on koettava yhä uudelleen ja testattava "paljonko koneesta lähtee". Vaikka olisi niin paljon helpompi jäädä sohvaperunaksi tv:n ääreen, jostain syystä löydän itseni kerta toisensa jälkeen lähtövaatteen alta haastamassa itseäni jos jonkinlaisissa kissanristiäisissä.

Toukokuun tavoitteeksi olin asettanut Colorado Run 10km juoksun. Vaikka matka ei ole 10 km:ä pidempi, ihan helppo lenkki ei ole edessä. Kisassa kivutaan ensin Maniac Hill (Mielipuolimäki) ylös ja sitten sieltä tullaan alas. Lähtöpaikkakin sijaitsee noin mailin korkeudessa eli puuskutusta on odotettavissa. Olen Pohjanmaan lakeuksilta kotoisin, mutta jostain syystä nämä haasteelliset mäkireitit kiehtovat minua enemmän kuin tasaisten reittien ennätystalkoot. Tämä kisa juostaan asvalttitietä pitkin eli maastoon ei sentään tällä kertaa sännätä. 

Tänä vuonna Colorado Run järjestetään Memorial päivänä eli suomalaisittain kaatuneiden muistopäivänä. Kisa-areena eli Spring Creek Park on koristelty lippumerellä ja paikalla on paljon veteraaneja. Memorial päivä on tärkeä juhlapäivä ja myös yleinen vapaapäivä. Muutama vuosi sitten olimme Memorial päivänä syömässä Applebee's -nimisessä amerikkalaisessa ravintolassa, joka tarjosi ilmaisen lounaan veteraaneille päivän kunniaksi. Myönnän hätkähteneeni tarjoilijan kysyessä minulta, olenko veteraani ja oikeutettu ilmaiseen lounaaseen. Sana veteraani tuo meille suomalaisille mieleen harmaahapsisen vanhuksen, mutta Amerikassahan veteraani voi olla myös nuorehko mies tai nainenkin. Minullakin on nykyään työkaverina minua nuorempi mies, jolla on sotilasura takana ja hän on palvellut mm. Afganistanissa.

Monet kilpailijat ovat sonnustautuneet päivän kunniaksi Amerikan lipun värehin tai heillä on tähtilippu paita tai vaikkapa sukat. Vaikka minullakin on nykyään Amerikan passi Suomen passin lisäksi, en vielä ole niin amerikkalaistunut, että kisailisin tähtilipun väreissä. Olen päättänyt, että mikäli edustan jotain itseni lisäksi kisoissa, se on Suomi tai sitten voin kantaa paikallisen urheiluseuran paitaa.

Colorado Run pitää sisällään tänä vuonna 3 eri kategoriaa: 10 km, 5 km ja reppusarjan. Lyhyin matka eli 5 km kiertelee puiston kävelypolkuja ja reitti on täysin tasainen. 10 km juoksijat ja reppusarja suuntaavat haastamaan itsensä Mielipuolimäessä. Reppusarja on tarkoitettu kuntoilijoille, jotka haluavat kunnioittaa veteraaneja ja palveluksessa menehtyneitä ja he kantavat kisassa joko 10 lb tai 20 lb reppua (4.5kg tai 9kg). Repun saa sentään itse valita, mutta se on punnittava ennen lähtöä lähtöalueella. Lisäksi järjestäjä on keksinyt lisäporkkanan juoksijoille eli ensimmäisinä Mielipuolimäen huipulle saapuvat palkitaan erikoispalkinnoin.

Kisaa edeltävä päivä sujuu minulta lähinnä hermoillessa. 300 aurikoisen päivän Coloradossa sataa harvoin koko päivän vettä, mutta kisaa edeltävänä päivänä vettä tulee koko päivän rajusti. Vilkuilen sääsovellusta puhelimesta hermostuneesti pitkin päivää. Mielipuolimäki on jo itsessään riittävä haaste, en haluaisi vesisadetta lisäkiusaksi. Sinnikkäästi ennuste näyttää 50% todennäköisyyttä vesisateelle kisapäivänä. Kaliforniassa asuessani hymähdin kisaesitteiden lauseille, jossa huomautettiin ettei kisaa peruta vesisateen takia. Jos Coloradossa sataa harvoin, Kaliforniassa sataa vielä harvemmin ja vesisateessa ulkoilu on jotain käsittämätöntä. Jos olin lenkillä vesisateessa, ohi kulkevat autot tööttälivät ja ihmiset saattoivat huutaa kannustushuutoja ihan kuin olisin ollut tekemässä jotain urotekoa. Joskus Kaliforniassa juoksukilpailuissa vesisateen sattuessa näki kilpailijoilla mitä ihmeellisempiä asuvirityksiä. Hulluimmasta päästä oli erään juoksijan pitämät uimalasit maratonkisassa. No, kaverilla ei ainakaan kastunut silmät, vaikka muuten saattoi olla aika epämukava juoksu.

Herään kisa-aamuna ilman herätyskelloa jo heti viiden jälkeen. Kisan starttiaika on klo 8 eli aamiainen täytyy syödä hyvissä ajoin ellei halua vatsaongelmia. Onnekseni sade on kaikonnut ja sää näyttää täydelliseltä juoksutapahtumalle. Ei liian aurinkoista eikä edes tuulta. Saan tällä kertaa tukijoukon matkaan eli puolisoni lähtee huoltaja-valmentajaroolissa kisapaikalle. Sovimme, että käyn alkuverryttelylenkillä ja palaan antamaan takkini hänelle ennen lähtöä. Nyt koronan helpottaessa alueellamme kisapaikallakaan ei enää vaadita maskeja. Suurin osa coloradolaisistakin on saanut kuten minäkin jo molemmat rokotepiikit.

Lähtöalueeksi järjestäjä on valinnut puiston ruohokentän. Manailen vähän, koska nurmikko on vielä märkä edellisen päivän sateesta. Onneksi nurmialueella juostaan vain lyhyt pätkä eli kengät ja sukat tuskin kastuvat läpimäriksi. Kuuluttaja kertoo lähtöön olevan 5 min ja kehottaa juoksijoita siirtymään lähtöalueelle. Eliittisarjan juoksijat asettuvat lähtövaatteen alle ja me muu rupusakki vähän taaemmaksi. Kisaan on ilmoittautunut vajaat 350 juoksijaa.

Vihdoin lähtölaukaus kajahtaa ja säntäämme matkaan. Ensimmäiset sadat metrit sujuvat oikeaa vauhtia ja omaa paikkaa ruuhkassa etsien. Yritän ottaa alun varovasti muistaen edessä olevan hurjan ylämäen, mutta ensimmäinen kilometri menee vähän turhankin vauhdikkaasti. Toinen ja kolmas kilometri ovat loivaa ylämäkeä, vauhti hiipuu vähän, mutta matka sujuu hyvin. Kellon piippatessa kolmannen kilometrin alkua tiedän, että nyt ollaan homman ytimessä. Ylämäki jyrkkenee ja vauhti hidastuu. Reitti on tuttu, sillä olin käynyt juoksemassa sen aiemmin ja autollakin olen ajanut tienpätkän usein. Hengitys alkaa vinkua, mutta mieli on korkealla saavuttaessani muutaman edellä olevan juoksijan. Jotkut näyttävät ottavan kävelyaskelia, mutta minä en sellaiseen sorru. Tosin kävelyvauhti oli suurin piirtein yhtä nopeaa kuin kuin juoksu noin jyrkässä ylämäessä eikä energiaa kuluisi niin paljon, mutta henkisesti se olisi luovutus. Tämähän on juoksukilpailu. Mäen puolessa välin on juottoasema.  Ohitan juottopaikan ottamatta juomista, mutta nautin vapaaehtoisten kannustuksista ja huikkaan heille kiitokset. Reisissä ei juuri ole enää voimia, puuskutus lisääntyy ja aurikolasitkin huurtuvat. Onneksi järjestäjä on valinnut punaiset liikenneohjauskartiot reitille. Ne näkyvät huurteisten aurikolasienkin läpi. Vihdoin ylämäen huippu näkyy. Viimeinen pinnistys ja ei maali, mutta puoliväli häämöttää. Siinä vaiheessa se tuntuu maalilta. Alamäki täältä tullaan!

Yritän pitää askeleen rentona alamäessä, mutta tunnen ikävän pistoksen kyljessäni. Onneksi se ei haittaa juoksua kovinkaan paljon ja yritän omien usein muille jakamieni ohjeideni mukaan hengittää syvään ja pitää ryhdin suorana, jotta saisin pistoksen häipymään. Pistos vaivaa minua vielä seuraavan kilometrin ajan, mutta en lannistu, puolimatka on ohitettu ja matkaa ei ole jäljellä paljon. Tsemppaan itseäni ystäväni Annen ohjein "väsymys on pääasiassa korvien välissä, älä anna sen ohjata sinua". 

Minun urheilukelloni mittaa kilometrejä, mutta järjestäjä on merkinnyt reitille mailit. Olen niin onnellinen, kun ohitan 5 mailin merkin ja tiedän reitin kääntyvän pian kohti puistoa. Jyrkkä alamäki on muuttunut loivaksi myötäleeksi, mutta tässä vaiheessa se ei tunnu alamäeltä. Vähän 5 mailin merkin jälkeen 5 km juoksijoiden reitti yhtyy meidän reittiimme. Kirin rinta rinnan 5 km juoksijoiden kanssa kohti maalia. Se ei oikein tunnu reilulta, sillä minulla on takana 9 km juoksua haastavine mäkineen ja he kirmaavat tasaisen reittinsä viimeiselle pätkälle. Pari vanhempaa miestä ohittaa minut muutama sata metriä ennen maalia. En tiedä, ovatko he 5 km kisaajia vai samalta reitiltä kuin minä, mutta sisuunnun ja tempaisen vielä viimeisillä voimillani kunnon loppukirin. Kuulen Hannun kannustukset ja pääsen ohi molemmista miehistä. Ylitän taas kerran maalilinjan henki vinkuen, mutta suhteellisen tyytyväisenä suoritukseeni.

Huomaan juoksututtavani Conin maalialueella ja käyn antamassa fist pumpin hänelle. Coni on syntyjään sveitsiläinen ja minua selvästi nopeampi ylämäissä. Ehkä hänen alppimaakokemuksensa on antanut hänelle paremmat lähtökohdat mäkijuoksuun kuin Pohjanmaan tasaiset pellot. Hän on minua jokin verran nuorempi eli kilpailimme tänään eri ikäsarjassa.

 

Pian on palkintojenjaon aika. Kisan nopein mies on taivaltanyt reitin 35 minuutissa ja Coni voittaa oman ikäsarjansa. Olen naisista 14:ksi nopein ja ikäsarjani toinen. Kaikki palkitut saavat palkinnoksi chips&salsa -pussin. Ihan mukava palkinto, mitaleita on jo ihan tarpeeksi komeron laatikossa. Toinen sija jää vähän kaihertamaan mieltäni. Ainahan sitä haluaa voittaa, kun numerolapun kiinnittää paitaansa. Kuulen myöhemmin, että ikäsarjani voittanut nainen on kipittänyt muutama vuosi sitten maratonin kolmeen tuntiin, vau! Ehkä voin elää tämänkin tappion kanssa. Kisasta jäi mukava fiilis ja sainhan muistoksi vielä Colorado Run kisapaidankin.

Rakkaat naapurit

Tämä blogiteksti ei ole ruotsalaisista, vaikka otsikko helposti siihen viittaakin. Tarkoitus on tarinoida naapureista, joihin meillä on ollut vuosien varrella ilo tutustua. Laskin, että ollaan puolison kanssa asuttu yhdessätoista eri osoitteessa, neljässä eri maassa, eli pienimuotoista empiiristä vertailua voidaan tehdä eri maidenkin naapureiden välillä. Tietenkin nämä on meidän kokemuksia ja ei niitä ei suoraan voi yleistää, mutta ehkä jokinlainen idea on saatu, miten eri paikoissa suhtaudutaan naapureihin.

Meillä on koira eli käyn kaksi kertaa päivässä kartoittamassa koiran kanssa naapuruston. Täällä Coloradossa naapureista ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa. Kaikki moikkaavat kadulla ja usein pysähtyvät rapsuttamaan ja lepertelemään Rockylle. Koiralenkillä saattaa mennä välillä pidempäänkin, kun vaihdetaan kuulumiset tuttujen ja toisinaan ihan tuntemattomienkin kanssa. Vaikka kotikaupunkimme Fort Collins ei ole nykyään mikään pikkukaupunki, asukkaita vajaat 200 000, on se säilyttänyt mukavan pikkukaupunkimaistunnelman. Jopa minun lenkkeillessä lähikaduilla pihalla puuhastelevat tuntemattomat ihmiset heilauttavat kättään minua tervehtien. Olisi mukava ajatella, että kepeä askeleeni saa heidät vilkuttamaan ja kannustamaan harrastustani, mutta rehellisyyden nimissä en usko heiluttelun liittyvän juoksuhabitukseeni. Naapureiden huomioonottaminen ei täällä jää vain vilkutteluun ja kuulumisten vaihtoon vaan esimerkiksi sankan lumisateen sattuessa meidän ollessa reissussa, naapuri tekstaili ravistelleensa meidänkin puiden oksilta lumet ettei syksyllä istuttamamme puiden oksat katkeile raskaan lumen alla.

Entäs sitten muualla. Ensimmäisellä ulkomaan komennuksella Britaniassa havaittiin, että autot ovat hyvin tärkeitä briteille. Olimme silloin lapseton nuoripari ja aluksi meillä ei ollut autoa vaan poljimme töihin polkupyörillä aivan kuten tehtiin Oulussakin. Naapurit eivät noteeranneet meitä mitenkään, olimme kai ulkomaalaisia kummajaisia pyöriemme kanssa. Liikenteessä herätimme hilpeyttä, kun kuljetimme tavaroita kaupasta kotiin pyörän tarakalla. Tuli todistettua, että jopa DVD-soittimen voi näppärästi kuljettaa kotiin pyörän takaritsillä. Muutaman viikon intensiivisen pyöräilyperiodin jälkeen teimme autonostoreissun Saksaan Müncheniin. Kun pihaan ilmeistyi 300-sarjan BMV, alkoivat naapuritkin vihdoin tervehtiä meitä. 

Asuimme tuolla ensimmäisellä työkomennusreissulla pienessä omakotitalossa Camberleyssä Surreyn maakunnassa. Lähinaapureina meillä oli Rob ja Lisbet, jotka olivat silloin noin omien vanhempieni ikäluokkaa eli meitä reilusti vanhempia. Rob lähti joka aamu töihin harmaalla Vauxhall-autollaan huolellisesti silitetyssä paidassa, kravatti kaulassa ja salkku kainalossa. Robin startatessa autoaan Lisbet tepasteli pihalle aamutakissa, tohveleissaan ja teemuki kädessä toivottamaan miehelleen mukavaa työpäivää. "Have a wonderful day darling!" (Ihanaa päivää rakkaani!). Naapureiden aamurutiini sai hymyn huulilleni joka aamu, kun itse valmistauduin omaan työpäivääni. Vastaavanlaista episodia en voinut kuvitellakaan tapahtuvan maalaiskylässä, josta olen kotoisin. Isäni mielestä kravatti täytyy "köyttää" kaulaan vain hautajaisia, ristiäisiä, häitä tai jotain muuta juhlavaa tilannetta varten. Niistä kotiin palattaessa hän jo autossa repii kravatin pois kaulastaan. Äidilläni en ole koskaan nähnyt aamutakkia, saunatakki kyllä on, mutta se on ihan eri asia. Aamutossut löytyy, tosin nykyään Crocsit ovat tainneet syrjäyttää perinteiset tohvelit. Kyllä äitinikin varmasti toivoi isällä olevan hyvän työpäivän, mutta se tapahtui varmasti pienimuotoisemmin elein. Ja täytyy myöntää etten minäkään pääse Lisbetin tasolle, vaikka saatankin toivottaa puolisolle hyvää työpäivää. Tai ehkä toivotan sitä, kun hän lähtee pidemmälle työreissulle. Taitaa normaaliaamut sujua enemmän murahtelun merkeissä.

Rob ja Lisbet olivat mukava pariskunta. Rob jopa kutsui meidät oluille kerran meidän jutustellessa etupihalla. "Joo totta kai tullaan, ei meillä ole mitään ohjelmaa illaksi". Viimeistään istua nököttäessä heidän sohvannurkalla tajusimme, että tämä kai oli sitä englantilaista small talk -kohteliaisuutta ja meidän ei odotettu ponkasevan sisälle saman tien. 

Briteilla oli joitakin hauskoja tapoja, jotka toistuivat joka viikko. Joka sunnuntaiaamupäivällä miehet pesivät autonsa talon etupihalla. Sitä ei koskaan tapahtunut iltapäivällä tai lauantaina vaan sunnuntaiaamupäivät oli pyhitetty siihen puuhaan. Pian Hannukin omi tavan ja meidän auto kiilteli kilpaa muiden autojen kanssa sunnuntain pesusession jalkeen. Muuten naapureita ei juuri näkynyt ja korkeat aidat pihojen välillä takasivat yksityisyyden ja estivät näkyvyyden naapureiden takapihoille.

Tanskassa asuessa huomattiin paikallisten rentoon suhde elämään ja nautiskeluluonne. Naapureilla oli jatkuvasti vieraita ja aina jonkinsorttiset juhlat meneillään tai vähintäänkin suunnitteilla. Juhlia järjestettiin mitä pienimmistäkin aiheista. Syntymäpäivat tietenkin juhlittiin, mutta myös palkkapäivä, hellepäivä, pakkaspäivä, jul öl julkaisupäivä ja mitä nyt ikinä vain voi keksiä juhlien aiheeksi. Tanskalaiset olivat myös hyvin anteliaita ja saimme nauttia naapureiden puutarhan tuotoksista ja ilmestyipä meidän ovelle vaaleanpunainen barbiautokin. Tyttöjen barbit ajelivat vuosia tuolla upealla ilmestyksellä ja vieläkin tytöt mainitsevat sen yhtenä parhaana Tanskan muistona. Tanskalaiset ovat kaikin puolin hyvin avoimia ihmisiä. Tyylikkäissä kööpenhaminalaiskodeissa ei ole verhoja ja heitä ei huikkaakaan häiritse, jos joku haluaa katsella ikkunasta sisälle.

Toisella Brianian komennusreissulla meillä oli sitten jo kaksi kouluikäistä tenavaa. Asuimme tuolloin Thamesin kupeessa Richmondin ja Twickenhamin rajalla eli Suur-Lontoon alueella. Lapsia ei voinut päästää yksin koulumatkalle vaan heidät piti saattaa kouluun menen tullen. Samalla tietenkin tutustui mukavasti naapuruston lapsiin ja heidän vanhempiinsa. Koska kaikilla oli koulupuvut, oli helppo tunnistaa saman koulun oppilaat. Vaikka olen suhteellisen sosiaalinen, ainakin suomalaisittain, täytyy myöntää joskus small talkin olevan liikaa. Noina äreinä aamuina hoputin tytöt liikkeelle vähän aiemmin, jotta ennätimme koulureitille ennen muita ja en pilannut naapurisuhteita olemalla töykeän hiljainen.

 

USAssa olemme asuneet vain kahdessa osavaltiossa, nyt Coloradossa ja sitä ennen Kaliforniassa piilaaksossa. Piilaaksossa on ihmisiä joka maailmankolkasta ja naapurustokäytannöt hyvinkin erilaiset riippuen, mistä naapurit ovat kotoisin ja mitä he tekevat töikseen. Kerran Cupertinossa naapurimme järjesti takapihallaan picnic-juhlat, jonne oli kutsuttu lähinaapurit nyyttäriperiaatteella. Kilistimme ovikelloa omenapiirakka ja grillipihvit kassissa ja hämmästyksemme oli suuri, kun totesimme ettei isäntäperhe ollut itse osallistunut tarjoilun hankkimiseen mitenkään. Grilli oli hädin tuskin lämmin ja juhlissa naposteltiin vieraiden tuomia antimia pahvilautasilta ja muoviaterimilla. Mukavat juhlat niistäkin tuli ja juttua riitti, vaikka tarjoilu oli vähän vaatimattomampaa. Pahvilautasiin ja -mukeihin ja muoviaterimiin on tullut törmättyä aika monissa illallisjuhlissa. Monilla amerikkalaisilla ei tunnu olevan kaapissa posliiniastioita kuin juuri ja juuri oman perheen jäsenille eikä heitä tunnu häiritsevät kertakäyttöastioiden käyttö. Jos Cupertinon naapureilla oli vaatimattomampi picnic kattaus, on toisenlaisiakin juhlia koettu. Yksissä Los Altosissa järjestetyissä pienissä muutaman perheen illaisjuhlissa talonisäntä ensi töikseen avasi $400 punaviinipullon. Ja illalliskattauksessa oli Willeroy&Boch -posliinit, kangasservetit ja tyylikkäät aterimet. Niihinkin juhliin meidät oli kutsuttu nyyttäri-idealla, mutta vieraiden tuomiset olivat vain lisänä isäntäparin menussa. Onnittelin itseäni, että olin sentään panostanut vähän enemmän tuomiini alkupaloihin. Olin leiponut ruisleivän ja tehnyt siitä pieniä cocktailpaloja lohella ja tuorejuustolla. Olin sentään älynnyt ostaa tuoretilliä koristeeksi enkä ollut tyytynyt maustepurkkiversioon. Piilaaksossa ei tosiaankaan aina tiedä, mitä odottaa juhliin mennessä. Kerran hakiessa tyttöjä heidän voimistelukauden päättäjäisistä heidän joukkuekaverinsa kotoa ihmettelin, mitä kaikki ne aikuiset ihmiset tekivät juhlissa. Tytöt kertoivat, että isäntäperhe oli tilannut catering palvelun hoitamaan tarjoilun, puutarhassa oli kaksi uima-allasta, poreamme ja muuta mukavaa. Ja huikea kokemus oli myos puolison työkaverin ranskalaisrouvan järjestämä pieni illallisjuhla heidän kotona. Laurenin harrastus on kokkaus ja hän tosiaan oli panostanut tarjontaan.

Suomessa mukavimmat muistot naapurustosta on meidän rivitaloasunnosta. Taloyhtiöllä oli mukava pieni yhteinen piha ja grillikatos leikkikenttineen ja talkoissa tutuistuimme nopeasti naapureihin. Henna oli noin vuoden ikäinen meidän siellä asuessa ja naapurin pikkutytöt innokkaasti soittelivat ovikelloa ja pyysivät Hennaa leikkimään. Henna istui mielellään naapurin pikkutyttöjen kärryissä ja tytöt saivat kiltin oikean vauvan leikkeihinsä. 

Omakotitaloon Oulun kupeessa olevaan Kempeleeseen muuttaessa naapureihin ei juuri tutustuttu. Heillä ei ollut pieniä lapsia ja oma arki oli niin kiireinen ettei itsekään tullut tehtyä mitään suurempia liikkuja naapureiden suuntaan. Kempeleessä meillä oli iso tontti eli senkin takia naapurit olivat jäivät etäisemmiksi. Muistan kerran yhden naapurin laittaneen meidän postilaatikkoon lapun, jossa toivottiin ettemme ajaisi nurmikkoa seuraavana lauantaina. Heillä oli hääjuhlat takapihalla. Heidän lapset olivat selkeästi eri vaiheessa kuin meidän leikki-ikäiset tenavat, jotka pyöräilivät näppärästi kavereidensa luokse vähän etäämmälle eivätkä tarvinneet saattajaa kuten Britanissa ja USAssa.

Monenlaista naapuria on tosiaan nähty ja koettu. Omasta mielestäni hyvän naapurin ei tarvitse olla sydänystävä, mutta toivon heidän olevan ystävällisiä, auttavaisia, tervehtivän kohdattessa ja ei liian tungettelevaisia vaan antavan tilaa ja rauhaa tarvittaessa. Sellainen yritän olla itse omille naapureilleni paikasta ja maasta riippumatta.

COVID-19 rokotteesta silmälaseihin

Nyt on sitten meidän perheessä kaikki saaneet COVID-19 rokotteen. Kuopus sai ensimmäisen pistoksen tänään ja me muut on saatu jo toinenkin piikki. Aika jouhevasti kaikki on yllättäin sujunut. Tietenkin täällä USAssakin rokotusten antaminen aloitettiin terveydenhuoltotyöntekijöistä, vanhuksista ja riskiryhmistä, mutta nopeasti siirryttiin jo muihinkin ryhmiin. Nyt rokoteaikaa pääsee varaamaan jo kaikki yli 16-vuotiaat koko maassa. Alaskassa raportoitiin eilen rokotetun jo 80% osavaltion väestöstä ja he jopa mainostavat tarjoavansa rokotteita turisteillekin kesäkuun alusta alkaen.

Minä ja Hannu saatiin rokotteemme sellaisessa isossa drive through -rokotepaikassa. Aika varattiin netissä, kun siihen saatiin lupa. Ihan ensimmäisiin ryhmiin ei kuuluttu, kun ollaan perusterveitä, mutta maaliskuussa kuitenkin saimme jo ensimmäisen piikin. Rokotepäivänä ajeltiin rokotuspaikalle autojonoon. Jonoja oli useita. Jonottaessa tarkistettiin tiedot ja jonon päässä tuikattiin rokote olkapäähän. Sitten rokotekortti käteen ja isolle parkkipaikalle odottamaan 15min. Ellei oireita ilmennyt sai ajaa takaisin kotiin ja kolmen viikon päästä sama rutiini. Koko homma oli ohi alle puolessa tunnissa. Yksi paikan vapaaehtoistyöntekijöistä mainitsi, että he rokottavat parhaina päivinä 4200 ihmistä. Ja paikka on auki joka päivä, arkena ja pyhinä.

Meidän esikoistytär sai rokotteen jopa meitä vanhempia aiemmin, kun hän on opiskelujen ohella töissä ravintolassa ja muun muassa ravintoloiden ja ruokakauppojen työntekijät, maanviljelijät ja opettajat prioirisoitiin rokotejonossa. Hennan työpaikka ja monet muutkin ravintolat antavat jopa rahallisen bonuksen työntekijöilleen, jotka ottavat COVID-19 rokotteen. Ravintolan omistalle on tärkeätä, että työntekijät pysyvät terveinä ja ravintola voi lisäksi mainostaa itseään turvallisena ruokapaikkana hyvän rokotekattavuuden takia. Miksi tuollainen bonus sitten tarvitaan? Ravintoloissa on usein töissä monia "paperittomia" työntekijöitä, jotka välttelevät kaikenlaisia viranomaiskontakteja. Yhdysvalloissa on heitä on noin 12 miljoonaa (yli 3% väestöstä). Heillä siis ei ole virallista oleskelulupaa Yhdysvalloissa, mutta monet heistä tekevät töitä aivan kuten me muutkin ja maksavat veronsa Yhdysvaltoihin. Tässä maassa verot voi maksaa, vaikka työntekijällä ei ole sosiaaliturvatunnusta. Osa paperittomista ihmisistä on tullut maahan vanhempiensa matkassa pieninä taaperona ja eivät näin ole koskaan edes tutustuneet aiempaan kotimaahansa ja eivät ehkä edes osaa aikaisemman kotimaansa kieltä. Näiden DACA (Deferred Action for Childhood Arrivals, "Dreamers") lasten oikeuksista saada kansalaisuus on tullut kiivas väittelykohde politiikoille. 

Rokotejonossa tuli mieleen omat kouluajan rokotukset ja terveystarkastukset. Terveydenhoitaja Helena kävi meidän pienellä ala-asteella säännöllisin väliajoin. Rokotteiden ohella hän yleensä mittasi pituuden, painon ja otti verinäytteen sormenpäästä hemoglobiinin määritystä varten. Tuloksena oli minun kohdalla väistämättä aina maksamakkarakuuri. Hemoglobiini oli liian alhainen ja sain käskyn kertoa äidille, että maksamakkaraa pitää laittaa reilusti leivän päälle. No, se oli ihan ok, kun pidin ja pidän edelleen maksamakkarasta. 

Vähän surullisempaa oli, kun hän kertoi minun tarvitsevan silmälasit. Vihasin ajatustakin silmälaseista ja en ollut kertonut kenellekään, että en juuri nähnyt mitään opettajan kirjoittaessa liitutaululle. Keskityin kuuntelemaan tarkasti ja vilkuilin vieruskaverin vihkosta, mitä hän sinne kirjoitti. Narahdin isäinpäiväkorttia tehtäessä. Askartelimme koulussa isäinpäiväkortit, joihin liimattiin pienet höyhenet. Korttiin kirjoitettiin pitkä ohje, miten isä voisi laittaa höyhenet selkäänsä ja päästä lentoon. Opettaja kirjoitti ohjeen liitutaululle ja meidän piti kopioida se omiin kortteihimme. En nähnyt kertakaikkiaan mitään pienestä kirjoituksesta, teksti oli liian pitkä muistettavaksi opettajan lukiessa sen ääneen ja itkuhan siinä tuli. En voisi antaa korttia isälle, jos siinä lukisi jotain hölynpölyä. Oli pakko tunnustaa etten nähnyt tekstiä taululta. Seuraavalla viikolla kouluterveydenhoitaja Helena ajeli koululle E-taulunsa kanssa ja tarkisti näköni. Juu, ei epailystäkään, tyttö tarvitsee silmälasit. Itkin lohduttomasti ja hän yritti kertoa, kuinka hänen tyttärensä Maija oli ilostunut saadessaan lasit ja vihdoinkin nähdessään hyvin. Sillä hetkellä Maija tuntui maailman typerimmältä ihmiseltä, kuka voi riemastua silmälaseista!

Sain tosiaan silmälasit ollessani kolmannella luokalla. Äitini teki parhaansa kannustaessaan minua silmälasiasiassa ja sain valita mieleiset kehykset. Sininen on lempivärini eli pian minulla oli sievät sinikehyksiset silmälasit. Tarkasti pidin niitä kotelossa ja suostuin laittamaan ne nenälleni vain luokassa, kun piti katsoa taululle. Muuten ne pysyivat nätissä kotelossa pulpetissa ja liihottelin lepakkona ympäriinsä. Tuskin kukaan luokkahuoneen ulkopuolella tiesi mitään minun silmälaseistani. 

Piilolinssit onneksi yleistyvät jo minun ollessa yläasteella ja vanhempani suostuivat hankkimaan minulle sellaiset. Juhlallisesti menimme pieneen optikkoliikkeeseen naapurikunnassa Kannuksessa ja oli ilon päivä, kun sain ensimmäiset piilolinssini. Ne olivat kyllä aika työläät puhdistaa ja vähän epämukavatkin, mutta vähät siitä, pääsinpä eroon silmälaseistani ja vihdoin näin kunnolla ympärilleni. Ehkä nyt koulun liikuntatunnin suunnistuksissa saattaisin jopa löytää muutaman rastin.

Vanhempi tyttäristämme sai silmälasit ollessaan 2-vuotias. Omat silmälasitraumani muistuivat mieleen, mutta yllätyksekseni hänen reaktionsa oli samanlainen kuin kouluterveydenhoitajan Maija-tyttärellä. Oletin, että hän paiskaa lasit välittömästi pois kasvoiltaan kuten hän oli tehnyt aurinkolaseille niitä hänelle tuputtaessani. Reaktio oli päinvastainen. Muistan kuinka hän istui rattaissaan tyytyväisenä ja pyöritteli päätään oikealle ja vasemmalle työntäessäni häntä rattaineen kohti kotia. Hän ilmiselvästi nautti nähdessään paremmin. Ehkä minunkin olisi pitänyt antaa silmälaseilleni mahdollisuus! "Pojasta polvi parenee" sanoo vanha sananlaskukin. Ja näin ikääntyessä likinäköisyydestä on hyötyäkin eli edelleen näen hyvin lukea ilman silmälaseja ja lasini vahvuudet ovat vain pienentyneet ikävuosien karttuessa.

Kissa- vai koiraihminen

Oletko kissa- vai koiraihminen? Ensimmäiset 40 vuotta elämästäni olisin empimättä vastannut, että olen kissaihminen, mutta nykyään taitaa vaaka kallistua koirien puoleen tai tilanne on vähintäänkin tasapeli.

Kun olin pikkutyttö, meillä kotona oli aina kissoja. Kuten maalaistalossa yleensä meilläkin oli navetan vintillä villikissoja, joita me lapset yritimme ahkerasti kesyttää ilman suurempaa menestystä. Villikissat ovat söpöjä, mutta arkoja ja kesytyksen tuloksena oli useimmiten vain vihaista sähinää ja raapaisunaarmut käsissä.

Villikissojen lisäksi meillä oli myös kesyjä sisäkissoja, jotka ymmärsivät nauttia hemmottelusta. Mieleen on erityisesti jäänyt Harmi-niminen kissa. Luulin aiemmin, että Harmi oli saanut nimensä harmaan värinsä takia, mutta nyt myöhemmin tarkemmin asiaa ajatellessa, nimen takana voi olla toisenlainen historia. Harmi-kissalta nimittäin pääsi aina silloin tällöin lurahtamaan jotain sopimatonta keittiön lattialle ja muistan muuten niin lempeän Helmi-mummun paiskanneen silloin Harmin kaaressa tuvasta kartanolle. "Kissa ryökäle!" mekasti mummu ja katti häipyi hetkeksi maisemista häntä koipien välissä. Harmilla oli myös tapana terottaa kyntensä olohuoneen sohvan kankaiseen käsipuuhun. Tuon 70-lukulaisen sohvan kellertävänrusehtava kangas oli rispaantunut Harmin tehdessä pedikyyrejään. Pidin silloin kaltoin kohdeltua sohvaa vain hauskana merkkinä Harmin touhuista. Nykyään olisin varmasti raivoissani, jos meidän olohuoneen sohvaa käytettäisiin kynsienteroitukseen.

Yksi syy minun koira-antipatialle lapsuudessa taisi olla naapurin Sara-koira. Sara oli iso saksanpaimenkoira, jota ei hyvällä tahdollakaan voinut kutsua hyvin koulutetuksi. Yleensä Sara oli naapurin pihalla hihnalla kiinnitettynä koppiinsa ja keskittyi räksyttämään pihaan saapuville vieraille. Naapurin perheen lapset kertoivat, että esimerkiksi jouluna heillä oli tapana teljetä Sara saunaan ettei koira pääsisi testaamaan joulupukin kinttujen vikkelyyttä ja punaisen nutun kestävyyttä. Sara oli ilmeisen nokkela ja aika ajoin hän pääsi vapaaksi hihnastaan ja silloin meille naapuruston lapsille ja aikuisillekin tuli kiire. Muistan kerran, kun olimme veljeni Harrin ja serkkuni Markon kanssa leikkimässä läheisen puron varrella ja huomasimme Saran olevan karkuteillä ja lähestyvän meitä haukkuen. Pojat olivat näppärämpiä kiipeämisessä ja he kapusivat vikkelästi puron vieressä kasvavaan puuhun. Minäkin yritin, mutta kömpelömpänä ja lyhyempänä en ulottunut puun oksiin enkä päässyt ponnisteluista ja poikien kannustamisesta huolimatta puuhun turvaan. Siinä sitten seisoin polvet tutisten peläten kohtaloani. Saattoipa muutama tippa pissaakin tulla pöksyihin. Sara hölkkäsi paikalle, nuuhkaisi minua pari kertaa ja jatkoi matkaansa. Ilmeisesti en ollut kiinnostava kohde. Koiran kadottua pojat kipusivat hiljaisina alas puusta ja aiheesta ei enempää keskusteltu. Ehkä Saran maine oli hurjempi kuin koira itse.

Meidän molemmat tyttäret ovat vinkuneet koiraa suurin piirtein siitä päivästä lähtien, kun tulivat synnytyslaitokselta kotiin. Olin tiukasti koiran hankintaa vastaan, kun päivät tuntuivat olevan muutenkin niin täynnä arkisesta aherruksesta, että lisähaasteita ei enää tarvittu. Ulkomaankomennusten aikana koirat ja muut lemmikkieläimet olivat tiukasti kielletty vuokrasopimuksissa eli koiran hankinnasta ei tarvinnut neuvotella. Vuodet vierivät ja koirahaave ei kadonnut. Roosa rakastui jokaiseen tapaamaansa koiraan ja Henna keräili koirakirjoja ja säästi koirakassaa, johon Pellon pappa lahjoitti silloin tällöin muutaman kympin. Kun ostimme USAssa ensimmäisen kotimme, tyttojen riemuitsivat, että nyt voidaan hakkia oma koira. Heidän mielestä ainut avoin asia oli, millainen koira hankitaan. 

Luulin, että koiran hankinnassa me mietimme millaisen koiran haluamme ja sitten etsimme sellaisen koiran. Kuinka väärässä olinkaan! Olimme tutustuneet Jokelaisen perheen suloiseen Mimiin, joka oli Coton de Tulear -rotua. Halusimme ehdottomasti samanlaisen. Tosin aluksi Hannu ja tytöt puhuivat isomman koiran hankkimisesta, mutta ne puheet tyrmäsin veto-oikeudellani. Iso koira vaatii enemmän liikuntaa ja koulutusta. Oletin, että loppujen lopuksi koiran lenkkivastuu jää minulle ja, vaikka lenkkeily on harrastukseni, teen juoksulenkkini mielummin jossain muualla kuin koirapolulla. Kaliforniassa aika harvat lenkkimaastot sallivat koiranulkoiluttajat juoksupoluille.

Otin siis yhteyttä kohtuumatkan päässä olevaan Coton de Tulear -rodun kasvattajaan ja sain vastaukseksi liudan kysymyksiä. Käytännössä kasvattaja siis päättäisi, olisimmeko me riittävän vastuullisia ja kelvollisia koiranomistajia. Saisiko hän nukuttua yönsä luovuttaessaan koiranpennun meille. Monien sähköpostien ja puheluiden jälkeen hän lopulta päätti, että pieni valkoinen Rocky-pentu saisi kodin meiltä.

Rockyn tuleminen meidän perheen jäseneksi on ehdottomasti ollut huippujuttu. Niin paljon iloa on tuo pieni karvapallo tuonut meille. Rockyn kautta olen saanut jopa monia uusia ystäviä, joihin en todennäköisesti olisi koskaan muuten tutustunut. Meillä oli Kaliforniassa oma koirapuistoporukka ja tapasimme miltei päivittäin. Viestittelimme toisillemme, kun olimme lähdössä puistoon. Jopa Rocky osasi odottaa iltapäivän tekstaria ja puhelimen piipittäessä hän alkoi vinkua ulos ja määrätietoisesti suunnisti askeleensa kohti puistoa. Olimme sekalainen seurakunta pikkukoirien omistajia. Rockyn ja minun parhaisiin puistoystäviin kuului aasialaistaustaisen naisen chihuahua Clara, Googlen insinöörimiehen maltankoira Terry, amerikkalaisen kotiäidin Daisy ja perulaisnaisen havannankoira Bella. Rockyn koiraystäviin kuului myös koirat nimeltä Bishu ja Cushi. Siinä olikin välillä naurussa pidättelemistä, kun puistossa Bishun ja Cushin omistajat kilvan kutsuivat koiriaan. En koskaan rohjennut kertoa heille, miltä heidän koiriensa nimet kuulostavat ja tarkoittavat suomen kielellä.

Coloradossa meille ei ole vielä ainakaan muodostunut samanlaista tiivistä koirapuistoporukkaa. Osin syynä on tietenkin korona. Vaikka se tauti ei tartu koiriin, omistajien täytyy pysyä etäällä toisistaan. Luulen myös coloradolaiskoirien pitävän Rockya hemmoteltuna, kun hän tepastelee talvikelissä lähikaduilla tyytyväisenä tyylikäs toppatakki yllään. Kaliforniassa kaikilla koirilla oli takki kylmän sään varalle, vaikka lämpötilat eivät olleet siellä läheskään sellaisissa lukemissa kuin uudessa kotikaupungissamme pakkaspäivinä. Coloradolaiset eivät näe tarpeelliseksi vaatettaa koiriaan kylmän sään takia. Kulkevathan coloradolaismiehetkin kesät talvet polvimittaisissa shorseissa ja lippalakki päässä, mutta siitä lisää jossain muussa blogissa.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä

"Hyvää työtä Heli" kehaisee esimieheni minua. Katson häntä epäilevästi ja jään vaistomaisesti odottamaan mutta-sanaa ja jatkoa lauseelle. Meihin suomalaisiin, ainakin minun sukupolveeni saakka, on jo syntymässä annettu ylitsepääsemätön vaatimattomuus. Positiivista palautetta on vaikea ottaa vastaan sellaisenaan. Tuossakin tilanteessa alan vaistomaisesti luetella asioita, jotka eivät tuossa projektissa menneet hyvin ja tehtäviä, jotka olisin voinut tehdä paremmin. Amerikkalainen esimieheni katsoo minua hämmentyneenä ja olen varma ettei kukaan kollegoistani sorru moiseen itsensä vähättelyyn. Luultavasti he osaavat nauttia palautteesta ilman syyllisyyden tunnetta ja todennäköisesti käyvät läpi huippuhetkensä vielä uudelleen pomon kanssa. "Ylpeys kay lankeemuksen edellä", "Joka kuuseen kurkistaa, se katajaan kapsahtaa" ja "Pöyhkeys vie perikatoon" soivat minun päässäni ja en uskalla paukutella henkseleitä, kun katastrofi voi odottaa jo nurkan takana.

Asuimme Englannissa lasten ollessa pieniä ja huomasin, kuinka siellä aloitettiin jo pienestä pitäen itsetunnon kehittäminen ihan eri malliin kuin mihin itse olin tottunut. Tyttäret kävivat paikallista ala-astetta ja siella oli tapana, että joka perjantai koko koulu kokoontui juhlasaliin, jossa palkittin luokkien Super Star -oppilaat. Opettajat olivat valinneet palkittavat oppilaat, lapset saivat kunniakirjan rehtorilta ja raikuvat aplodit koulukavereilta hakiessaan palkinnon. Nämä palkinnot eivät välttämättä olleet akateemisiin ansioihin tai muihin ylivertaisiin saavutuksiiin perustuvia vaan haluttiin huomioida erilaisia hyviä suoriutumisia. Suomessakin palkittiin vuoden lopussa oppilaita kannustusstipendeillä ja urheilukisoissa parhaat saavat mitalit, mutta ne palkinnot tahtovat mennä vuodesta toiseen samoille henkilöille. Vanhempi tyttäreni sai ensimmäisen Super Star -palkintonsa meidän asuttua Englannissa vasta muutaman viikon. Kunniakirjan mukaan hän oli sopeutunut kouluun erittäin hyvin ja osoittanut olevansa hyvä ja reilu kaveri uusille luokkatovereilleen. Tuossa vaiheessahan hän ei edes osannut kunnolla kieltä ja tunsi usein olevansa luokan heikoin oppilas, mutta näin hän sai kannustusta, erikoishuomiota ja aiheen olla ylpeä itsestään. Hakiessa lapsia koulun pihalta perjantaisin huomasi jo kaukaa, kuka oli sen viikon Super Star. Tuoreet tähdet tulivat koulun ovista ulos leveä hymy huulillaan ja heillä oli kiire päästä esittelemään kunniakirjansa vanhemmilleen. Opettajat olivat fiksuja ja yrittivät antaa näitä palkintoja kaikille oppilaille vuoden varrella tasaisesti eli kaikki saivat oman tähtihetkensä juhlasalissa muutaman kerran lukuvuoden aikana. Englantilaisissa perheissä vieraillessa huomasin, että kunniakirjat oli usein kiinnitetty magneetilla jääkaapin oveen ja niitä ihasteltiin isovanhempien ja tuttujen vieraillessa. 

Positiivisen palautteen antaminen on tärkeätä, mutta miten sitten pitäisi antaa negatiivista palautetta? Osallistuin taannoin koulutukseen, jossa yhtenä aiheena oli rakentavan palautteen antaminen. Ohjeena oli käyttää hampurilaismallia. Keskustelu aloitetaan positiivisilla asioilla, sitten siirrytään rakentavaan palautteeseen eli asioihin, joihin halutaan parannusta, ja keskustelu lopetetaan positiivisella palautteella. Tällä tavoin saadaan keskustelu päättymään positiivisiin fiiliksiin. Jokainenhan meistä toimii paremmin iloisella mielellä kuin pahantuulisena.  

Urheilussa hyvästä itsetunnosta ja positiivisesta asenteesta on tietenkin paljon hyötyä. Rakas appiukko näkee aina punaista, kun suomalainen urheilija arvokisojen edellä ilmoittaa haastattelussa menevänsä tekemään oman suorituksen. Jos kisoihin osallistutaan ja numerolappu on rinnuksilla, silloin kisaillaan voitosta. Omia suorituksia voi sitten tehdä kotikylän pururadalla. Olen ihan samaa mieltä Mikon kanssa. Tuollaiset kommentit kuulostavat siltä, että on annettu jo yksi tiksu periksi ennen lähtölaukauksen pamahtamista. 

Nuorempi meidän tyttäristä harrasti leikki-ikäisestä high schoolin loppuun saakka telinevoimistelua, mikä on todella raadollinen urheilulaji. Siinähän ei kerätä pisteitä suorituksen edetessä kuten monessa muussa lajissa vaan liikkeelle lähdetään suorituksen vaikeustason antamista maksimipisteistä ja jokainen virhe tipauttaa kilpailijan pistemäärää. Kukaanhan ei yleensä pysty täydelliseen suoritukseen vaan voittajaksi selvitynyt saa vähiten miinuspisteitä ja hänen liikkeiden vaikeustaso on riittävän korkea. Mielenkiinnolla olen seurannut, miten hienosti hyvällä itsetunnolla varustetut amerikkalaistytöt selviytyivät voimistelun vaativista kisasuorituksista ja pettymyksistä. Jos tipahdat puomilta, miinuspisteitä tulee yleensä niin paljon, että voitto on menetetty. Nämä tytöt saattavat tirauttaa muutaman kyyneleen, mutta jo hetkessä he onnistuvat kääntämään asian positiiviseksi haasteeksi. Tipahdin tänään ja se oli hyvää kokemusta, en keskittynyt liikkeeseen tarpeeksi hyvin, liikettä pitää treenata lisää. Samaan hengenvetoon he toteavat tekevänsä seuraavassa kisoissa liikkeen paremmin ja silloin ehkä voittavansa koko kisan. Ei siinä jäädä piehtaroimaan epäonnistumisen tunteessa vaan katse on välittömästi eteenpäin ja pettymys otetaan oppina. Saman huomaa amerikkalaisten huippu-urheilijoiden haastatteluissa kisojen jälkeen. Myös heikomman suorituksen jälkeen mennään reippaasti haastattelupisteelle eikä hiippailla takavasemmalta huoltoautoon. Usein pettynyt urheilija puhkuu haastattelussa jo intoa päästä näyttämään taitonsa seuraavassa koitoksessa.

Joskus tosin tuntuu, että nämä uskomattoman hyvällä itsetunnolla varustetut amerikkalaisnuoret tarvitsisivat pienen todellisuustarkistuksen. Kaliforniaan muutettuamme kyselin tyttöjen kavereilta, harrastaako kukaan heistä laskettelua. Yksi nuoremman tyttären kavereista totesi rakastavansa laskettelua ja olevansa aika hyvä lajissa. Innostuin ja kyselin, mikä on hänen mielestään paras paikka käydä laskettelemassa ja kuinka usein hän käy rinteessä. Ehkä voisimme joskus mennä porukalla laskettelemaan. Selvisi, että hän oli käynyt kokonaiset kaksi kertaa rinteessä. Tyttö oli liikunnallisesti hyvin lahjakas ja ilmeisesti hän oli ollut huikean hyvä nappularinteessä. Poikkeuksiakin löytyy. Tutustuin miehen työkaverin 50-vuotissyntymäpäiväjuhlilla naiseen, joka kertoi harrastavansa laskettelua. Myöhemmin selvisi, että hän oli nuorempana ollut Yhdysvaltojen alppihiihtomaajoukkueessa ja oli kierrellyt maailmancupsirkusta vuosikaudet. Onneksi en sentään ehdottanut, että lähtisimme yhdessä rinteeseen. Naisparka olisi varmaan paleltunut ja pitkästynyt odotellessaan minua alas mäestä. Hänen päälajinsa oli nimittäin ollut syöksylasku.

Yritin kerran selittää amerikkalaiselle kollegalle suomalasta sanontaa "Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä". Hän ei ymmärtänyt lainkaan sanonnan hauskuutta. Minusta se on hersyvän hauska ja kertoo paljon suomalaisesta ajatuksenjuoksusta.

Anteeksi, mikä nimesi olikaan?

"Hei Heli, miten menee?" Tuttu kysymys ja tiedän, että minun pitäisi vastata kysymykseen kohteliaasti ja toistaa sama käyttäen kysyjän nimeä. Valitettavan usein minulla ei ole pienintä aavistustakaan kysyjän nimestä ja päädyn vastaamaan ylimalkaisesti voivani hyvin ja hymyilemään leveästi kuin pahoitellen muistamattomuuttani. Voisin tietenkin sanoa "Anteeksi, mikä nimesi olikaan?", mutta usein on liian nolostuttavaa tunnustaa ettei muista vastapelurin nimeä.

Jotenkin luulen, etta nimimuistilokeroni täyttyi jo vuosia sitten ja avaimet tyhjentää lokerosta käyttämättömänä olevat nimet on hukassa. Muistan hyvin kaikki ala-asteen koulukavereiden nimet ja se on tietenkin hyvä, mutta pitääkö siellä muistilokerossa olla vielä heidän englannintunnin nimensäkin? Minun ala-asteaikana oli nimittäin tapana, etta englannintunnilla meillä kaikilla oli omat englanninkieliset nimet. Minä Tarzan-elokuvien ja -kirjojen suurkuluttajana olin tietenkin valinnut nimekseni Jane, paras kaverini Satu oli englannikieliseltä nimeltään Joan, Anna oli Kate ja Ulla-Maija Allison. Mitään viisaanpaa logiikkaa ei selvästikään käytetty nimien valinnassa, mutta itsepintaisesti ne ovat muistissani, mutta viime viikolla tapaamani ihmisten nimet ovat pulpahtaneet jo ulos muistilokerostani.

Jotta tilanne ei olisi niin katastrofaalinen ja en nolaisi itseni niin usein, olen kehittänyt itselleni muistisääntöjä pitääkseni muistissa paremmin nimiä. Naapurissa asuu Matt ja Britney. Kukapa ei haluaisi asua Matt Damonin ja Britney Spearsin naapurina. Tässä kohdin todettakoon ettei naapureilla ole muuta yhteistä nimiesikuviensa kanssa kuin sama etunimi. Heidän poikansa on Mason, jonka muistan Paul Masson viineistä. Toivathan he meille muuttopäivänä tupaantuliaislahjaksi viinipullon, joka ei tosin ollut Paul Massonin viini, mutta kalifornialaista viiniä kuitenkin. Vastapäätä meitä taas asuu Martti ja Tanja (Monty ja Tanya). Kyllähän jokaisen suomalaisen naapurissa nyt yksi Martti asuu.

Jotkut ulkomaiset nimet on helppo muistaa. Työkavereitani ovat olleet Mani, Yehuda ja Stalin. En väitä Manin olleen mitenkään erityisen rahanahne tai Yehudan vallaton, mutta nimet painuivat mieleeni ensimmäisestä työpäivästä alkaen puhumattakaan Stalinista, joka oli intialaisen työkaverini etunimi. En rohjennut koskaan kysyä häneltä, mitä mieltä hän oli venäläisestä kaimastaan, tosin venäläisellä Stalin oli sukunimi. 

Minulla on ollut myös esimies nimeltään Peter Peterson. Hänen vanhempansa ovat tehneet elämän vähän helpommaksi meille muille, kun meidän tarvitsee muistaa vain yksi nimi. Vähän vaikeampaa minulla on ollut Heikki Teron ja Vesa Timosen nimien kanssa. Helppoja nimiä, mutta useampaan kertaan olen sekoillut kumpi onkaan etu- ja sukunimi. Vähän helpotusta muistamiseen toi se, että Heikki kertoi näppärän Nokian IT spesialistin antaneen hänelle käyttäjätunnusnimeksi hetero. Sama IT tyyppi loi minulle käyttäjätunnuksen huusitalo. Enkä hänen työpäivänsä IT-osastolla sai vähän piristystä nimileikkien myötä.

Ensimmäistä lasta odottaessa tuli tietenkin selailtua nimialmanakkaa ahkerasti ja mietittyä, mikä nimi olisi sopiva jälkipolvelle. Minun suvussa on paljon H-kirjaimella alkavia nimiä, joten halusin jatkaa perinnettä. Mummuni nimi on Helmi, isäni on Helge, isoveli Harri ja minä olen Heli. Kun puolisonkin etunimi alkaa H-kirjaimella, tuntui Henna-nimi ehdottomasti parhaalta nimeltä tyttölapselle. Henna nimi on hyvin yleismaailmallinen ja helppo lausua useammalla kielellä. Asuimme Hennan syntymän aikaan Englannissa, joten senkin takia tuli mietittyä nimen toimivuus eri kielillä. Varsin pian kuitenkin huomasin, että H-kirjaimella alkavat nimemme menivät suloisesti sekaisin engelsmanneilla. Useampaan kertaan piti korjata, että Hannu on lapsen isän nimi ja Henna on tyttäremme. Heillehän Hannu-nimi ei mitenkään viitannut miespuoliseen henkilöön. Täytyy tunnustaa, että sitä seikkaa käytin muutaman kerran röyhkeästi hyväkseni. Kun esimerkiksi sähkölaitokselta soitettiin ja pyydettiin Hannua puhelimeen Hannun ollessa poissa kotoa, kylmänviileästi totesin olevani Hannu ja hoidin asian hänen puolestaan. Jos olisin kertonut olevani Hannun vaimo ja Hannun olevan poissa kotoa, olisi niinkin yksinkertainen asia kuin sähkomittarin lukeminen tai muun vastaavan yksinkertaisen asian hoitaminen olisi siirtynyt eteenpäin. 

Toisen lapsen syntyessä emme enää halunneet lisätä H-kirjamella alkavien nimien sekoiluja ja valisimme nuoremman tyttären nimeksi Roosa. Molempien tyttärien nimet ovat punaisen sävyjä eli se tuo jotain yhtenevyyttä nimiin. 

Amerikkalaisen Shippensburgin yliopiston tutkimuksen mukaan vähemmän suosituilla etunimillä on yhteys suurempaan nuorisorikollisuuteen. Henna ja Roosa ovat varsin yleisiä suomalaisia nimiä, joten voimme puolisoni kanssa huokasta helpotuksesta ettemme lisänneet rikollisuusriskiä nimivalinnoillamme. Toinen amerikkalainen yliopisto on tutkinut, että Maria nimellä on helpoin saada töitä. Se tilaisuus jäi sitten meiltä käyttämättä.

Omaan Heli-nimeeni olen varsin tyytyväinen. Se on lyhyt ja helppo. Amerikkalaiset haluavat varmistaa usein, miten nimeni lausutaan. Totean heille, että alkuosa helicopter-sanasta kelpaa hyvin. En ole tarkka lausunnasta, kun todennäköisesti sanon kuitenkin heidänkin nimensä väärin, vaikka yritän parhaani. Wikipedian mukaan Heli on lyhenne Helenasta, joka tarkoittaa loistavaa. Toisaalta taas vironkielinen heli-sana tarkoittaa sointua ja helinää. Molemmat tulkinnat kelpaavat minulle.

Joskus vieraskieliset nimet saavat aikaan makeat naurut. Vielä en ole ostanut James Perse brändin farkkuja, vaikka ne kuulemma ovat hyvin laadukkaat. Paska-merkkistä kahvia olen juonut, mutta Pieru-niminen viini jäi kaupan hyllylle.

Kilpikonna vai jänis?

Muuttaessamme Kaliforniasta Coloradoon olin huolissani, löydänkö uudesta kotikaupungista juoksuseuraa. Huoleni osoittautui turhaksi, Colorado ei ole vain hiihtäjien suosikkipaikka vaan osavaltio on myös pullollaan juoksuharrastajia. Uuden kotikaupunkini juoksuseura tarjoaa aktiviteettia joka lähtöön, on yhteislenkkejä aamuvirkuille sekä iltajuoksijoille, nopeustreenejä, mäkijuoksuharjoituksia, pubijuoksuja oluenystäville, juoksijoiden kirjakerho lukutoukille, elokuvailtoja urheiluelokuvista kiinnostuneille, palkitsemisjuhlia seuran menestyneille urheilijoille ja tietenkin erilaisia kilpailuja. 

Yksi seuran järjestämä hauska kuukausittainen tapahtuma on Kilpikonna ja jänis -kisa. Lokakuun ja huhtikuun välisenä aikana kerran kuussa jokaisella seuran jäsenellä on mahdollisuus testata kuntonsa Kilpikonna ja jänis -tapahtumassa. Kisan tarkoituksena on, että hitaammat juoksijat lähtevät matkaan ensin ja nopeammat myöhemmin. Joku seuran neropatti on kehittänyt algoritmin, jolla ennustetaan jokaisen juoksijan loppuaika perustuen juoksijan sarjan aiempiin tuloksiin tai ellei niitä ole, juoksija antaa oman arvion ensimmäiseen kilpailuun. Matkat vaihtelevat kuukausittain, lyhin kisa on 4km ja pisin 12km, ja niinpä algoritmi ottaa huomioon keskivauhdin hidastumisen pidemmällä matkalla. Jokainen mukaan ilmoittautunut juoksija saa muutama päivä ennen kisaa ennusteen loppuajasta ja keskinopeudesta sekä lähtöajan, jolloin juoksijan on määrä asettua lähtöviivalle. Jos kaikki juoksijat juoksisivat algoritmin ennustuksen mukaan, kaikki olisivat maaliviivalla yhtä aikaa. Näin ei kuitenkaan koskaan käytännössä tapahdu vaan osa juoksee ennustetta nopeammin, osa hitaammin ja porukka jakaantuu, mutta tällä tavoin saadaan mielenkiintoisia kirikamppailuja yleensä reilusti hitaampien ja nopeampien juoksijoiden välille. Kisan jälkeen seura tarjoaa osallistujille aamiaisen puistossa ja puisto täyttyy juoksun jälkeen innokkaista juoksijoista spekuloimassa kisan kulkua aamukahvin ja sämpylöiden syönnin lomassa.

Helmikuisena sunnuntaina oli ohjelmassa 8km juoksu Edora puistossa. Näin korona-aikana kokoontumiset ovat rajoitettuja eli puistoon lähtöalueelle sai saapua vain pari minuuttia ennen omaa lähtöaikaa, maskia oli pidettävä lähtö- ja maalialueella, 6ft (noin 2m) etäisyys pidettävä ja tietenkin aamiaista ei tarjota vaan kaikkia on ohjeistettu poistumaan paikalta heti maaliintulon jälkeen. Koska osallistujia on yleensä 100-200 henkeä, nyt osallistujat oli jaettu kahteen juoksusessioon. Alkusyksyn kisoissa lähtöpaikalla mitattiin vielä lisäksi kuume, mutta maakuntamme siirtyessä korona-asteikon keltaiselle alueelle, rajoitukset ovat hieman vapautuneet ja kuumetta ei tällä kertaa mitattu. Osavaltiossamme on määritetty kuusiportainen korona-asteikko ja jokaisella tasolla on omat rajoituksensa (vihreä-sininen-keltainen-oranssi-punainen-violetti).

Tekniikan ihmisenä luotan tietenkin erilaisiin mittareihin ja Oura-sormuksen valmiuslukeman näyttäessä optimaalisia lukemia uskoin olevani valmis päivän koitokseen. Lukema on ihan eri luokkaa kuin pari vuotta sitten Lontoon maratonille osallistuessani. Silloin mittari kehotti ottamaan rennosti (take it easy) pitkän lentomatkan, heikosti nukutun yön ja jetlagin seurauksena. Maaliin sekin kisa tuli juostua, vaikka maratonjuoksua ei millään muotoa voi ottaa rennosti eli ihan liikaa ei kannata tekniikaan nojautua. 

Muistelut sikseen ja takaisin helmikuuhun 2021. Syön kevyen aamupalan ja puen ylleni isänmaallisesti sinisen juoksupaidan ja suuntaan juoksupaikan läheisyyteen lämmittelyjuoksua tekemään. Lähtöalueen tuntumaan on saapunut tuttuun tapaan myös hyväntuulinen juoksututtuni Marlin, jonka kanssa vaihdamme pikaiset kuulumiset. Marlin on 70-ikävuotta lähentelevä entinen matematiikan opettaja ja ultrajuoksija, joka muutti itärannikolta Virginiasta Coloradoon jäätyään eläkkeelle ollakseen lähempänä lapsenlapsiaan ja parempia juoksumaastoja. Marlin on kertonut hoitavansa vilkkaita leikki-ikäisiä tyttärensä lapsia kerran pari viikossa ja lopun ajan nautiskelevansa elämästä. Hänen tapauksessaan se tarkoittaa patikointia ja pitkiä lenkkejä lähiseudun jylhissä maastossa. Marlinin lähtöaika on minuutin ennen minun aikaani ja katselen hänen ja muiden samaan ryhmään kuuluvien juoksijoiden katoamista reitille. 

Vihdoin seuran puuhamies Nick huutaa nimeni ja on aika siirtyä ajanottomaton taakse. Olen tämän ensimmäisen Colorado-vuoden aikaa osallistunut ahkerasti seuran tapahtumiin ja Nick osaakin sanoa jo moitteettomasti etunimeni, Hili on korjautunut Heliksi. Sukunimen kanssa on enemmän haasteita, mutta hyvällä mielikuvituksella se kuulostaa lähes oikealta. Nick on seuran supermies, aktiivinen ultrajuoksija ja pääpuuhamiehenä järjestämässä kaikkia seuran tapahtumia. Kisoissa ja yhteislenkeillä on usein mukana myös hänen teini-ikäinen poikansa Alistair, joka yleensä näissä Kilpikonna ja jänis -kisoissa loikkii hoikilla pitkillä jaloilla ohitseni ennen maaliviivaa. Näillä nuorilla on etuna, että he kehittyvät huimaa vauhtia joka kuukausi, kun meillä puolivuosisadan ohittaneilla vaatii melkoista rimpuilua pitää edes edellinen taso.

Ready, set and go (paikoillanne, valmiit ja hep) ja liikeellä ollaan. Yritän ottaa rauhallisesti ensimmäiset kilometrit. Kisailun andrenaliiniryöpyn innoittamana tapanani on yleensä lähteä liian vauhdikkaasti ja se tietenkin kostautuu loppumatkasta. Kotikaupunkimme on reilun 1500m korkeudessa ja ainakin minulla kestää aikansa, että saan hengityksen kulkemaan ohuessa ilmassa. Tammikuun kisassa riesana oli lumi ja jäinen alusta. Tällä kertaa lumesta ei ole tietoakaan, mutta nyt seurana on voimakas tuuli. Tuuli on mukavasti myötäinen alkumatkasta ja yritän aktiivisesti unohtaa sen tarkoittavan kovaa vastatuulta loppumatkasta, koska reitti on tänään tikkukaramellin muotoinen.

Näen pian puoli minuuttia ennen minua lähteneiden juoksijoiden selät ja myös Marlinin oranssin paidan. Ensimmäisen kilometrin juostuani pääsen ohittamaan ensimmäisen kerran. Ohittamani juoksija on selvästi hyväkuntoinen, mutta hän nilkuttaa ikävästi vasenta jalkaansa. Vamma ei varmaankaan ole tullut tämän kisan aikana vaan on vanhoja peruja, jalkaansa ontuva juoksija ei vaan ole malttanut jättää hyvää kisaa väliin. 

Alkumatka sujuu mukavasti aurinkon paistaessa ja myötatuulen saattelemana muita juoksijoita tulee selkä edellä vastaan. Sykemittarini mukaan vauhti on hiukan liian kovaa, mutta päättelen sen johtuvan selän takaa puhaltavasta tuulesta. Reitti on melko tasainen, mutta noin 3.5km kohdalla nuolet ohjaavat  siirtymään päällystetyltä pyörätieltä maastoon. Onneksi maastopolku ei ole luikas eikä pehmeä, mutta aika epätasainen se on. Yritän keskittyä huolellisesti jokaiseen askeleeseen etten kompastuisi ja pitää samalla vauhdin, vaikka tiedän nopeuden hiipuvan koikkelehtiessani pienen lammen rantaa kulkevaa reittiä pitkin. Juoksen mielelläni maastossa ja maastokisoja, mutta maastopätkien lisääminen päällystetyillä reiteillä juostaville kisoille ei saa minua innostumaan. Puolimatkassa saavutan Marlinin, huudan heipat ja ohitan hänet. Hän puolestaan huutaa kannustukset minulle. Samalla myös minun takaa tulee nopeampi juoksija, joka ohittaa minut vauhdikkaasti. Mies näyttää huippukuntoiselta kuntourheilijalta ja en pane pahakseni ohitusta. Kohta ohitseni menee toinen ja kolmaskin nuorehko mies. Reilun kilometrin maastopätkän jälkeen vihdoin päästään takaisin päällystetylle asvaltille ja juoksu tuntuu heti kevyemmältä. Ohitseni pyyhältää ensimmäinen nainen. Harmikseni hän näyttää takaapäin katsottuna keski-iän ohittaneelta ja askelkaan ei ole kovin korkea. Yritän roikkua perässä, mutta hänen askeleensa vaan vievät eteenpäin nopeammin kuin minun ja jään joka askeleella. Saavutan kuitenkin violettitakkisen nuoren naisen ja tyytyväisenä painelen alikulkukäytävän alamäessä ohi. Tunnen olevani kuin lennossa. Vuosien saatossa olen huomannut, etta alamäkijuoksu on vahvuuteni eli saan rullattua askeleeni hyvään vauhtiin alamäessä ja rentoutta juoksuun. Kohta violettitakki kuitenkin taas ohittaa minut. En lannistu ja vaan liimaudun hänen kantaansa ja seuraavassa alamäessä rullaan taas ohi. Yhdessä ohittelemme useita hitaampia juoksijoita vuorotellen kärkipaikkaa. Viimeisellä kilometrillä vastatuuli on kova, hengitys muuttuu pihiseväksi, mutta helpotuksekseni näen puiston tenniskentän verkkoaidan lähestyvän. Pinnistelen pitääkseni violettitakin takanani ja käännyn maalialuetta kohti. Rinnalleni nousee takaa pari miestä, syrjäsilmälläni näen toisella valkoisen paidan ja toisella hihattoman mustan paidan. Violettitakki ei pysy vauhdissamme ja kellastunut nurmikko pölisten kirmaamme loppusuoralle. Ajanotosta huolehtiva Brad kilistää raivoisasti lehmänkelloaan, huutaa kannustushuutoja ja ilmassa on urheilujuhlan tuntua. Kovan kilpailuhengen omaavana onnistun kehittämään jonkinmoisen loppukirin, saan parin metrin eron minut jo saavuttaneisiin juoksijoihin ja ylitän maaliviivan meistä ensimmäisenä. 

Maalilinjan ylitettyäni istahdan nurmikolle, vedän maskin kasvoille ja yritän saada henkitykseni tasaantumaan. Violettitakkinen nainen käy kiittelemässä, kun innostin hänet kovaan vauhtiin viimeisten kilometrien aikana. Marlin saapuu myös maaliin ja hän kertoo olevansa tyytyväinen, että vaikka ohitin hänet jo puolimatkassa, pysyin kuulemma näköetäisyydellä loppumatkan. Paikallisessa yliopistossa opiskeleva Lauren liittyy seuraamme ja muistuttaa torstain yhteislenkistä. Koronan takia yhteislenkit ovat olleet pannassa, mutta nyt keltaiselle alueelle päästessämme ne ovat taas sallittuja, tietenkin turvaetäisyydet muistaen ja maskisääntöjä noudattaen. Torstain yhteislenkkinä olisi reilu 10km reitti, jossa 5km matkalla noustaan reilut 600m (1500m:stä 2100m:iin) lähelle Horsetoothin huippua ja sitten tullaan sama matka rennosti alas.

Garmin sykemittarini ja online tulokset näyttävät, etta kulutin aikaa 8km reitillä 39:03. Minusta ihan kohtuullinen aika tuolle reitille ja kelille näissä korkeuksissa. Mikä parasta, aika on 30s nopeampi kuin viime vuonna, ehkä ikävuodet ei vielä paina liikaa. Tulokset näyttävät, että 11 naista kipitti matkan minua nopeammin, mutta 57 hitaammin. Tyytyväisenä lähden kävelemään autolleni ja kotimatkalle mietiskellen jo seuraavaa maaliskuun kisaa.