"Hyvää työtä Heli" kehaisee esimieheni minua. Katson häntä epäilevästi ja jään vaistomaisesti odottamaan mutta-sanaa ja jatkoa lauseelle. Meihin suomalaisiin, ainakin minun sukupolveeni saakka, on jo syntymässä annettu ylitsepääsemätön vaatimattomuus. Positiivista palautetta on vaikea ottaa vastaan sellaisenaan. Tuossakin tilanteessa alan vaistomaisesti luetella asioita, jotka eivät tuossa projektissa menneet hyvin ja tehtäviä, jotka olisin voinut tehdä paremmin. Amerikkalainen esimieheni katsoo minua hämmentyneenä ja olen varma ettei kukaan kollegoistani sorru moiseen itsensä vähättelyyn. Luultavasti he osaavat nauttia palautteesta ilman syyllisyyden tunnetta ja todennäköisesti käyvät läpi huippuhetkensä vielä uudelleen pomon kanssa. "Ylpeys kay lankeemuksen edellä", "Joka kuuseen kurkistaa, se katajaan kapsahtaa" ja "Pöyhkeys vie perikatoon" soivat minun päässäni ja en uskalla paukutella henkseleitä, kun katastrofi voi odottaa jo nurkan takana.
Asuimme Englannissa lasten ollessa pieniä ja huomasin, kuinka siellä aloitettiin jo pienestä pitäen itsetunnon kehittäminen ihan eri malliin kuin mihin itse olin tottunut. Tyttäret kävivat paikallista ala-astetta ja siella oli tapana, että joka perjantai koko koulu kokoontui juhlasaliin, jossa palkittin luokkien Super Star -oppilaat. Opettajat olivat valinneet palkittavat oppilaat, lapset saivat kunniakirjan rehtorilta ja raikuvat aplodit koulukavereilta hakiessaan palkinnon. Nämä palkinnot eivät välttämättä olleet akateemisiin ansioihin tai muihin ylivertaisiin saavutuksiiin perustuvia vaan haluttiin huomioida erilaisia hyviä suoriutumisia. Suomessakin palkittiin vuoden lopussa oppilaita kannustusstipendeillä ja urheilukisoissa parhaat saavat mitalit, mutta ne palkinnot tahtovat mennä vuodesta toiseen samoille henkilöille. Vanhempi tyttäreni sai ensimmäisen Super Star -palkintonsa meidän asuttua Englannissa vasta muutaman viikon. Kunniakirjan mukaan hän oli sopeutunut kouluun erittäin hyvin ja osoittanut olevansa hyvä ja reilu kaveri uusille luokkatovereilleen. Tuossa vaiheessahan hän ei edes osannut kunnolla kieltä ja tunsi usein olevansa luokan heikoin oppilas, mutta näin hän sai kannustusta, erikoishuomiota ja aiheen olla ylpeä itsestään. Hakiessa lapsia koulun pihalta perjantaisin huomasi jo kaukaa, kuka oli sen viikon Super Star. Tuoreet tähdet tulivat koulun ovista ulos leveä hymy huulillaan ja heillä oli kiire päästä esittelemään kunniakirjansa vanhemmilleen. Opettajat olivat fiksuja ja yrittivät antaa näitä palkintoja kaikille oppilaille vuoden varrella tasaisesti eli kaikki saivat oman tähtihetkensä juhlasalissa muutaman kerran lukuvuoden aikana. Englantilaisissa perheissä vieraillessa huomasin, että kunniakirjat oli usein kiinnitetty magneetilla jääkaapin oveen ja niitä ihasteltiin isovanhempien ja tuttujen vieraillessa.
Positiivisen palautteen antaminen on tärkeätä, mutta miten sitten pitäisi antaa negatiivista palautetta? Osallistuin taannoin koulutukseen, jossa yhtenä aiheena oli rakentavan palautteen antaminen. Ohjeena oli käyttää hampurilaismallia. Keskustelu aloitetaan positiivisilla asioilla, sitten siirrytään rakentavaan palautteeseen eli asioihin, joihin halutaan parannusta, ja keskustelu lopetetaan positiivisella palautteella. Tällä tavoin saadaan keskustelu päättymään positiivisiin fiiliksiin. Jokainenhan meistä toimii paremmin iloisella mielellä kuin pahantuulisena.
Urheilussa hyvästä itsetunnosta ja positiivisesta asenteesta on tietenkin paljon hyötyä. Rakas appiukko näkee aina punaista, kun suomalainen urheilija arvokisojen edellä ilmoittaa haastattelussa menevänsä tekemään oman suorituksen. Jos kisoihin osallistutaan ja numerolappu on rinnuksilla, silloin kisaillaan voitosta. Omia suorituksia voi sitten tehdä kotikylän pururadalla. Olen ihan samaa mieltä Mikon kanssa. Tuollaiset kommentit kuulostavat siltä, että on annettu jo yksi tiksu periksi ennen lähtölaukauksen pamahtamista.
Nuorempi meidän tyttäristä harrasti leikki-ikäisestä high schoolin loppuun saakka telinevoimistelua, mikä on todella raadollinen urheilulaji. Siinähän ei kerätä pisteitä suorituksen edetessä kuten monessa muussa lajissa vaan liikkeelle lähdetään suorituksen vaikeustason antamista maksimipisteistä ja jokainen virhe tipauttaa kilpailijan pistemäärää. Kukaanhan ei yleensä pysty täydelliseen suoritukseen vaan voittajaksi selvitynyt saa vähiten miinuspisteitä ja hänen liikkeiden vaikeustaso on riittävän korkea. Mielenkiinnolla olen seurannut, miten hienosti hyvällä itsetunnolla varustetut amerikkalaistytöt selviytyivät voimistelun vaativista kisasuorituksista ja pettymyksistä. Jos tipahdat puomilta, miinuspisteitä tulee yleensä niin paljon, että voitto on menetetty. Nämä tytöt saattavat tirauttaa muutaman kyyneleen, mutta jo hetkessä he onnistuvat kääntämään asian positiiviseksi haasteeksi. Tipahdin tänään ja se oli hyvää kokemusta, en keskittynyt liikkeeseen tarpeeksi hyvin, liikettä pitää treenata lisää. Samaan hengenvetoon he toteavat tekevänsä seuraavassa kisoissa liikkeen paremmin ja silloin ehkä voittavansa koko kisan. Ei siinä jäädä piehtaroimaan epäonnistumisen tunteessa vaan katse on välittömästi eteenpäin ja pettymys otetaan oppina. Saman huomaa amerikkalaisten huippu-urheilijoiden haastatteluissa kisojen jälkeen. Myös heikomman suorituksen jälkeen mennään reippaasti haastattelupisteelle eikä hiippailla takavasemmalta huoltoautoon. Usein pettynyt urheilija puhkuu haastattelussa jo intoa päästä näyttämään taitonsa seuraavassa koitoksessa.
Joskus tosin tuntuu, että nämä uskomattoman hyvällä itsetunnolla varustetut amerikkalaisnuoret tarvitsisivat pienen todellisuustarkistuksen. Kaliforniaan muutettuamme kyselin tyttöjen kavereilta, harrastaako kukaan heistä laskettelua. Yksi nuoremman tyttären kavereista totesi rakastavansa laskettelua ja olevansa aika hyvä lajissa. Innostuin ja kyselin, mikä on hänen mielestään paras paikka käydä laskettelemassa ja kuinka usein hän käy rinteessä. Ehkä voisimme joskus mennä porukalla laskettelemaan. Selvisi, että hän oli käynyt kokonaiset kaksi kertaa rinteessä. Tyttö oli liikunnallisesti hyvin lahjakas ja ilmeisesti hän oli ollut huikean hyvä nappularinteessä. Poikkeuksiakin löytyy. Tutustuin miehen työkaverin 50-vuotissyntymäpäiväjuhlilla naiseen, joka kertoi harrastavansa laskettelua. Myöhemmin selvisi, että hän oli nuorempana ollut Yhdysvaltojen alppihiihtomaajoukkueessa ja oli kierrellyt maailmancupsirkusta vuosikaudet. Onneksi en sentään ehdottanut, että lähtisimme yhdessä rinteeseen. Naisparka olisi varmaan paleltunut ja pitkästynyt odotellessaan minua alas mäestä. Hänen päälajinsa oli nimittäin ollut syöksylasku.
Yritin kerran selittää amerikkalaiselle kollegalle suomalasta sanontaa "Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä". Hän ei ymmärtänyt lainkaan sanonnan hauskuutta. Minusta se on hersyvän hauska ja kertoo paljon suomalaisesta ajatuksenjuoksusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti