Kilpakuntoilija on sana, jonka varastin toisen intohimoisen juoksijan blogista (kiitos Virpi T.). Minusta se kuvaa niin hyvin meitä kuntoilijoita, jotka olemme hurahtaneet kilpailemiseen. Kisaamisen adrenaliiniryöppy on koettava yhä uudelleen ja testattava "paljonko koneesta lähtee". Vaikka olisi niin paljon helpompi jäädä sohvaperunaksi tv:n ääreen, jostain syystä löydän itseni kerta toisensa jälkeen lähtövaatteen alta haastamassa itseäni jos jonkinlaisissa kissanristiäisissä.
Tänä vuonna Colorado Run järjestetään Memorial päivänä eli suomalaisittain kaatuneiden muistopäivänä. Kisa-areena eli Spring Creek Park on koristelty lippumerellä ja paikalla on paljon veteraaneja. Memorial päivä on tärkeä juhlapäivä ja myös yleinen vapaapäivä. Muutama vuosi sitten olimme Memorial päivänä syömässä Applebee's -nimisessä amerikkalaisessa ravintolassa, joka tarjosi ilmaisen lounaan veteraaneille päivän kunniaksi. Myönnän hätkähteneeni tarjoilijan kysyessä minulta, olenko veteraani ja oikeutettu ilmaiseen lounaaseen. Sana veteraani tuo meille suomalaisille mieleen harmaahapsisen vanhuksen, mutta Amerikassahan veteraani voi olla myös nuorehko mies tai nainenkin. Minullakin on nykyään työkaverina minua nuorempi mies, jolla on sotilasura takana ja hän on palvellut mm. Afganistanissa.
Monet kilpailijat ovat sonnustautuneet päivän kunniaksi Amerikan lipun värehin tai heillä on tähtilippu paita tai vaikkapa sukat. Vaikka minullakin on nykyään Amerikan passi Suomen passin lisäksi, en vielä ole niin amerikkalaistunut, että kisailisin tähtilipun väreissä. Olen päättänyt, että mikäli edustan jotain itseni lisäksi kisoissa, se on Suomi tai sitten voin kantaa paikallisen urheiluseuran paitaa.
Colorado Run pitää sisällään tänä vuonna 3 eri kategoriaa: 10 km, 5 km ja reppusarjan. Lyhyin matka eli 5 km kiertelee puiston kävelypolkuja ja reitti on täysin tasainen. 10 km juoksijat ja reppusarja suuntaavat haastamaan itsensä Mielipuolimäessä. Reppusarja on tarkoitettu kuntoilijoille, jotka haluavat kunnioittaa veteraaneja ja palveluksessa menehtyneitä ja he kantavat kisassa joko 10 lb tai 20 lb reppua (4.5kg tai 9kg). Repun saa sentään itse valita, mutta se on punnittava ennen lähtöä lähtöalueella. Lisäksi järjestäjä on keksinyt lisäporkkanan juoksijoille eli ensimmäisinä Mielipuolimäen huipulle saapuvat palkitaan erikoispalkinnoin.
Kisaa edeltävä päivä sujuu minulta lähinnä hermoillessa. 300 aurikoisen päivän Coloradossa sataa harvoin koko päivän vettä, mutta kisaa edeltävänä päivänä vettä tulee koko päivän rajusti. Vilkuilen sääsovellusta puhelimesta hermostuneesti pitkin päivää. Mielipuolimäki on jo itsessään riittävä haaste, en haluaisi vesisadetta lisäkiusaksi. Sinnikkäästi ennuste näyttää 50% todennäköisyyttä vesisateelle kisapäivänä. Kaliforniassa asuessani hymähdin kisaesitteiden lauseille, jossa huomautettiin ettei kisaa peruta vesisateen takia. Jos Coloradossa sataa harvoin, Kaliforniassa sataa vielä harvemmin ja vesisateessa ulkoilu on jotain käsittämätöntä. Jos olin lenkillä vesisateessa, ohi kulkevat autot tööttälivät ja ihmiset saattoivat huutaa kannustushuutoja ihan kuin olisin ollut tekemässä jotain urotekoa. Joskus Kaliforniassa juoksukilpailuissa vesisateen sattuessa näki kilpailijoilla mitä ihmeellisempiä asuvirityksiä. Hulluimmasta päästä oli erään juoksijan pitämät uimalasit maratonkisassa. No, kaverilla ei ainakaan kastunut silmät, vaikka muuten saattoi olla aika epämukava juoksu.
Herään kisa-aamuna ilman herätyskelloa jo heti viiden jälkeen. Kisan starttiaika on klo 8 eli aamiainen täytyy syödä hyvissä ajoin ellei halua vatsaongelmia. Onnekseni sade on kaikonnut ja sää näyttää täydelliseltä juoksutapahtumalle. Ei liian aurinkoista eikä edes tuulta. Saan tällä kertaa tukijoukon matkaan eli puolisoni lähtee huoltaja-valmentajaroolissa kisapaikalle. Sovimme, että käyn alkuverryttelylenkillä ja palaan antamaan takkini hänelle ennen lähtöä. Nyt koronan helpottaessa alueellamme kisapaikallakaan ei enää vaadita maskeja. Suurin osa coloradolaisistakin on saanut kuten minäkin jo molemmat rokotepiikit.
Lähtöalueeksi järjestäjä on valinnut puiston ruohokentän. Manailen vähän, koska nurmikko on vielä märkä edellisen päivän sateesta. Onneksi nurmialueella juostaan vain lyhyt pätkä eli kengät ja sukat tuskin kastuvat läpimäriksi. Kuuluttaja kertoo lähtöön olevan 5 min ja kehottaa juoksijoita siirtymään lähtöalueelle. Eliittisarjan juoksijat asettuvat lähtövaatteen alle ja me muu rupusakki vähän taaemmaksi. Kisaan on ilmoittautunut vajaat 350 juoksijaa.
Vihdoin lähtölaukaus kajahtaa ja säntäämme matkaan. Ensimmäiset sadat metrit sujuvat oikeaa vauhtia ja omaa paikkaa ruuhkassa etsien. Yritän ottaa alun varovasti muistaen edessä olevan hurjan ylämäen, mutta ensimmäinen kilometri menee vähän turhankin vauhdikkaasti. Toinen ja kolmas kilometri ovat loivaa ylämäkeä, vauhti hiipuu vähän, mutta matka sujuu hyvin. Kellon piippatessa kolmannen kilometrin alkua tiedän, että nyt ollaan homman ytimessä. Ylämäki jyrkkenee ja vauhti hidastuu. Reitti on tuttu, sillä olin käynyt juoksemassa sen aiemmin ja autollakin olen ajanut tienpätkän usein. Hengitys alkaa vinkua, mutta mieli on korkealla saavuttaessani muutaman edellä olevan juoksijan. Jotkut näyttävät ottavan kävelyaskelia, mutta minä en sellaiseen sorru. Tosin kävelyvauhti oli suurin piirtein yhtä nopeaa kuin kuin juoksu noin jyrkässä ylämäessä eikä energiaa kuluisi niin paljon, mutta henkisesti se olisi luovutus. Tämähän on juoksukilpailu. Mäen puolessa välin on juottoasema. Ohitan juottopaikan ottamatta juomista, mutta nautin vapaaehtoisten kannustuksista ja huikkaan heille kiitokset. Reisissä ei juuri ole enää voimia, puuskutus lisääntyy ja aurikolasitkin huurtuvat. Onneksi järjestäjä on valinnut punaiset liikenneohjauskartiot reitille. Ne näkyvät huurteisten aurikolasienkin läpi. Vihdoin ylämäen huippu näkyy. Viimeinen pinnistys ja ei maali, mutta puoliväli häämöttää. Siinä vaiheessa se tuntuu maalilta. Alamäki täältä tullaan!
Yritän pitää askeleen rentona alamäessä, mutta tunnen ikävän pistoksen kyljessäni. Onneksi se ei haittaa juoksua kovinkaan paljon ja yritän omien usein muille jakamieni ohjeideni mukaan hengittää syvään ja pitää ryhdin suorana, jotta saisin pistoksen häipymään. Pistos vaivaa minua vielä seuraavan kilometrin ajan, mutta en lannistu, puolimatka on ohitettu ja matkaa ei ole jäljellä paljon. Tsemppaan itseäni ystäväni Annen ohjein "väsymys on pääasiassa korvien välissä, älä anna sen ohjata sinua".
Minun urheilukelloni mittaa kilometrejä, mutta järjestäjä on merkinnyt reitille mailit. Olen niin onnellinen, kun ohitan 5 mailin merkin ja tiedän reitin kääntyvän pian kohti puistoa. Jyrkkä alamäki on muuttunut loivaksi myötäleeksi, mutta tässä vaiheessa se ei tunnu alamäeltä. Vähän 5 mailin merkin jälkeen 5 km juoksijoiden reitti yhtyy meidän reittiimme. Kirin rinta rinnan 5 km juoksijoiden kanssa kohti maalia. Se ei oikein tunnu reilulta, sillä minulla on takana 9 km juoksua haastavine mäkineen ja he kirmaavat tasaisen reittinsä viimeiselle pätkälle. Pari vanhempaa miestä ohittaa minut muutama sata metriä ennen maalia. En tiedä, ovatko he 5 km kisaajia vai samalta reitiltä kuin minä, mutta sisuunnun ja tempaisen vielä viimeisillä voimillani kunnon loppukirin. Kuulen Hannun kannustukset ja pääsen ohi molemmista miehistä. Ylitän taas kerran maalilinjan henki vinkuen, mutta suhteellisen tyytyväisenä suoritukseeni.
Huomaan juoksututtavani Conin maalialueella ja käyn antamassa fist pumpin hänelle. Coni on syntyjään sveitsiläinen ja minua selvästi nopeampi ylämäissä. Ehkä hänen alppimaakokemuksensa on antanut hänelle paremmat lähtökohdat mäkijuoksuun kuin Pohjanmaan tasaiset pellot. Hän on minua jokin verran nuorempi eli kilpailimme tänään eri ikäsarjassa.
Pian on palkintojenjaon aika. Kisan nopein mies on taivaltanyt reitin 35 minuutissa ja Coni voittaa oman ikäsarjansa. Olen naisista 14:ksi nopein ja ikäsarjani toinen. Kaikki palkitut saavat palkinnoksi chips&salsa -pussin. Ihan mukava palkinto, mitaleita on jo ihan tarpeeksi komeron laatikossa. Toinen sija jää vähän kaihertamaan mieltäni. Ainahan sitä haluaa voittaa, kun numerolapun kiinnittää paitaansa. Kuulen myöhemmin, että ikäsarjani voittanut nainen on kipittänyt muutama vuosi sitten maratonin kolmeen tuntiin, vau! Ehkä voin elää tämänkin tappion kanssa. Kisasta jäi mukava fiilis ja sainhan muistoksi vielä Colorado Run kisapaidankin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti