Kissa- vai koiraihminen

Oletko kissa- vai koiraihminen? Ensimmäiset 40 vuotta elämästäni olisin empimättä vastannut, että olen kissaihminen, mutta nykyään taitaa vaaka kallistua koirien puoleen tai tilanne on vähintäänkin tasapeli.

Kun olin pikkutyttö, meillä kotona oli aina kissoja. Kuten maalaistalossa yleensä meilläkin oli navetan vintillä villikissoja, joita me lapset yritimme ahkerasti kesyttää ilman suurempaa menestystä. Villikissat ovat söpöjä, mutta arkoja ja kesytyksen tuloksena oli useimmiten vain vihaista sähinää ja raapaisunaarmut käsissä.

Villikissojen lisäksi meillä oli myös kesyjä sisäkissoja, jotka ymmärsivät nauttia hemmottelusta. Mieleen on erityisesti jäänyt Harmi-niminen kissa. Luulin aiemmin, että Harmi oli saanut nimensä harmaan värinsä takia, mutta nyt myöhemmin tarkemmin asiaa ajatellessa, nimen takana voi olla toisenlainen historia. Harmi-kissalta nimittäin pääsi aina silloin tällöin lurahtamaan jotain sopimatonta keittiön lattialle ja muistan muuten niin lempeän Helmi-mummun paiskanneen silloin Harmin kaaressa tuvasta kartanolle. "Kissa ryökäle!" mekasti mummu ja katti häipyi hetkeksi maisemista häntä koipien välissä. Harmilla oli myös tapana terottaa kyntensä olohuoneen sohvan kankaiseen käsipuuhun. Tuon 70-lukulaisen sohvan kellertävänrusehtava kangas oli rispaantunut Harmin tehdessä pedikyyrejään. Pidin silloin kaltoin kohdeltua sohvaa vain hauskana merkkinä Harmin touhuista. Nykyään olisin varmasti raivoissani, jos meidän olohuoneen sohvaa käytettäisiin kynsienteroitukseen.

Yksi syy minun koira-antipatialle lapsuudessa taisi olla naapurin Sara-koira. Sara oli iso saksanpaimenkoira, jota ei hyvällä tahdollakaan voinut kutsua hyvin koulutetuksi. Yleensä Sara oli naapurin pihalla hihnalla kiinnitettynä koppiinsa ja keskittyi räksyttämään pihaan saapuville vieraille. Naapurin perheen lapset kertoivat, että esimerkiksi jouluna heillä oli tapana teljetä Sara saunaan ettei koira pääsisi testaamaan joulupukin kinttujen vikkelyyttä ja punaisen nutun kestävyyttä. Sara oli ilmeisen nokkela ja aika ajoin hän pääsi vapaaksi hihnastaan ja silloin meille naapuruston lapsille ja aikuisillekin tuli kiire. Muistan kerran, kun olimme veljeni Harrin ja serkkuni Markon kanssa leikkimässä läheisen puron varrella ja huomasimme Saran olevan karkuteillä ja lähestyvän meitä haukkuen. Pojat olivat näppärämpiä kiipeämisessä ja he kapusivat vikkelästi puron vieressä kasvavaan puuhun. Minäkin yritin, mutta kömpelömpänä ja lyhyempänä en ulottunut puun oksiin enkä päässyt ponnisteluista ja poikien kannustamisesta huolimatta puuhun turvaan. Siinä sitten seisoin polvet tutisten peläten kohtaloani. Saattoipa muutama tippa pissaakin tulla pöksyihin. Sara hölkkäsi paikalle, nuuhkaisi minua pari kertaa ja jatkoi matkaansa. Ilmeisesti en ollut kiinnostava kohde. Koiran kadottua pojat kipusivat hiljaisina alas puusta ja aiheesta ei enempää keskusteltu. Ehkä Saran maine oli hurjempi kuin koira itse.

Meidän molemmat tyttäret ovat vinkuneet koiraa suurin piirtein siitä päivästä lähtien, kun tulivat synnytyslaitokselta kotiin. Olin tiukasti koiran hankintaa vastaan, kun päivät tuntuivat olevan muutenkin niin täynnä arkisesta aherruksesta, että lisähaasteita ei enää tarvittu. Ulkomaankomennusten aikana koirat ja muut lemmikkieläimet olivat tiukasti kielletty vuokrasopimuksissa eli koiran hankinnasta ei tarvinnut neuvotella. Vuodet vierivät ja koirahaave ei kadonnut. Roosa rakastui jokaiseen tapaamaansa koiraan ja Henna keräili koirakirjoja ja säästi koirakassaa, johon Pellon pappa lahjoitti silloin tällöin muutaman kympin. Kun ostimme USAssa ensimmäisen kotimme, tyttojen riemuitsivat, että nyt voidaan hakkia oma koira. Heidän mielestä ainut avoin asia oli, millainen koira hankitaan. 

Luulin, että koiran hankinnassa me mietimme millaisen koiran haluamme ja sitten etsimme sellaisen koiran. Kuinka väärässä olinkaan! Olimme tutustuneet Jokelaisen perheen suloiseen Mimiin, joka oli Coton de Tulear -rotua. Halusimme ehdottomasti samanlaisen. Tosin aluksi Hannu ja tytöt puhuivat isomman koiran hankkimisesta, mutta ne puheet tyrmäsin veto-oikeudellani. Iso koira vaatii enemmän liikuntaa ja koulutusta. Oletin, että loppujen lopuksi koiran lenkkivastuu jää minulle ja, vaikka lenkkeily on harrastukseni, teen juoksulenkkini mielummin jossain muualla kuin koirapolulla. Kaliforniassa aika harvat lenkkimaastot sallivat koiranulkoiluttajat juoksupoluille.

Otin siis yhteyttä kohtuumatkan päässä olevaan Coton de Tulear -rodun kasvattajaan ja sain vastaukseksi liudan kysymyksiä. Käytännössä kasvattaja siis päättäisi, olisimmeko me riittävän vastuullisia ja kelvollisia koiranomistajia. Saisiko hän nukuttua yönsä luovuttaessaan koiranpennun meille. Monien sähköpostien ja puheluiden jälkeen hän lopulta päätti, että pieni valkoinen Rocky-pentu saisi kodin meiltä.

Rockyn tuleminen meidän perheen jäseneksi on ehdottomasti ollut huippujuttu. Niin paljon iloa on tuo pieni karvapallo tuonut meille. Rockyn kautta olen saanut jopa monia uusia ystäviä, joihin en todennäköisesti olisi koskaan muuten tutustunut. Meillä oli Kaliforniassa oma koirapuistoporukka ja tapasimme miltei päivittäin. Viestittelimme toisillemme, kun olimme lähdössä puistoon. Jopa Rocky osasi odottaa iltapäivän tekstaria ja puhelimen piipittäessä hän alkoi vinkua ulos ja määrätietoisesti suunnisti askeleensa kohti puistoa. Olimme sekalainen seurakunta pikkukoirien omistajia. Rockyn ja minun parhaisiin puistoystäviin kuului aasialaistaustaisen naisen chihuahua Clara, Googlen insinöörimiehen maltankoira Terry, amerikkalaisen kotiäidin Daisy ja perulaisnaisen havannankoira Bella. Rockyn koiraystäviin kuului myös koirat nimeltä Bishu ja Cushi. Siinä olikin välillä naurussa pidättelemistä, kun puistossa Bishun ja Cushin omistajat kilvan kutsuivat koiriaan. En koskaan rohjennut kertoa heille, miltä heidän koiriensa nimet kuulostavat ja tarkoittavat suomen kielellä.

Coloradossa meille ei ole vielä ainakaan muodostunut samanlaista tiivistä koirapuistoporukkaa. Osin syynä on tietenkin korona. Vaikka se tauti ei tartu koiriin, omistajien täytyy pysyä etäällä toisistaan. Luulen myös coloradolaiskoirien pitävän Rockya hemmoteltuna, kun hän tepastelee talvikelissä lähikaduilla tyytyväisenä tyylikäs toppatakki yllään. Kaliforniassa kaikilla koirilla oli takki kylmän sään varalle, vaikka lämpötilat eivät olleet siellä läheskään sellaisissa lukemissa kuin uudessa kotikaupungissamme pakkaspäivinä. Coloradolaiset eivät näe tarpeelliseksi vaatettaa koiriaan kylmän sään takia. Kulkevathan coloradolaismiehetkin kesät talvet polvimittaisissa shorseissa ja lippalakki päässä, mutta siitä lisää jossain muussa blogissa.