Nyt on sitten meidän perheessä kaikki saaneet COVID-19 rokotteen. Kuopus sai ensimmäisen pistoksen tänään ja me muut on saatu jo toinenkin piikki. Aika jouhevasti kaikki on yllättäin sujunut. Tietenkin täällä USAssakin rokotusten antaminen aloitettiin terveydenhuoltotyöntekijöistä, vanhuksista ja riskiryhmistä, mutta nopeasti siirryttiin jo muihinkin ryhmiin. Nyt rokoteaikaa pääsee varaamaan jo kaikki yli 16-vuotiaat koko maassa. Alaskassa raportoitiin eilen rokotetun jo 80% osavaltion väestöstä ja he jopa mainostavat tarjoavansa rokotteita turisteillekin kesäkuun alusta alkaen.
Minä ja Hannu saatiin rokotteemme sellaisessa isossa drive through -rokotepaikassa. Aika varattiin netissä, kun siihen saatiin lupa. Ihan ensimmäisiin ryhmiin ei kuuluttu, kun ollaan perusterveitä, mutta maaliskuussa kuitenkin saimme jo ensimmäisen piikin. Rokotepäivänä ajeltiin rokotuspaikalle autojonoon. Jonoja oli useita. Jonottaessa tarkistettiin tiedot ja jonon päässä tuikattiin rokote olkapäähän. Sitten rokotekortti käteen ja isolle parkkipaikalle odottamaan 15min. Ellei oireita ilmennyt sai ajaa takaisin kotiin ja kolmen viikon päästä sama rutiini. Koko homma oli ohi alle puolessa tunnissa. Yksi paikan vapaaehtoistyöntekijöistä mainitsi, että he rokottavat parhaina päivinä 4200 ihmistä. Ja paikka on auki joka päivä, arkena ja pyhinä.
Meidän esikoistytär sai rokotteen jopa meitä vanhempia aiemmin, kun hän on opiskelujen ohella töissä ravintolassa ja muun muassa ravintoloiden ja ruokakauppojen työntekijät, maanviljelijät ja opettajat prioirisoitiin rokotejonossa. Hennan työpaikka ja monet muutkin ravintolat antavat jopa rahallisen bonuksen työntekijöilleen, jotka ottavat COVID-19 rokotteen. Ravintolan omistalle on tärkeätä, että työntekijät pysyvät terveinä ja ravintola voi lisäksi mainostaa itseään turvallisena ruokapaikkana hyvän rokotekattavuuden takia. Miksi tuollainen bonus sitten tarvitaan? Ravintoloissa on usein töissä monia "paperittomia" työntekijöitä, jotka välttelevät kaikenlaisia viranomaiskontakteja. Yhdysvalloissa on heitä on noin 12 miljoonaa (yli 3% väestöstä). Heillä siis ei ole virallista oleskelulupaa Yhdysvalloissa, mutta monet heistä tekevät töitä aivan kuten me muutkin ja maksavat veronsa Yhdysvaltoihin. Tässä maassa verot voi maksaa, vaikka työntekijällä ei ole sosiaaliturvatunnusta. Osa paperittomista ihmisistä on tullut maahan vanhempiensa matkassa pieninä taaperona ja eivät näin ole koskaan edes tutustuneet aiempaan kotimaahansa ja eivät ehkä edes osaa aikaisemman kotimaansa kieltä. Näiden DACA (Deferred Action for Childhood Arrivals, "Dreamers") lasten oikeuksista saada kansalaisuus on tullut kiivas väittelykohde politiikoille.
Rokotejonossa tuli mieleen omat kouluajan rokotukset ja terveystarkastukset. Terveydenhoitaja Helena kävi meidän pienellä ala-asteella säännöllisin väliajoin. Rokotteiden ohella hän yleensä mittasi pituuden, painon ja otti verinäytteen sormenpäästä hemoglobiinin määritystä varten. Tuloksena oli minun kohdalla väistämättä aina maksamakkarakuuri. Hemoglobiini oli liian alhainen ja sain käskyn kertoa äidille, että maksamakkaraa pitää laittaa reilusti leivän päälle. No, se oli ihan ok, kun pidin ja pidän edelleen maksamakkarasta.
Vähän surullisempaa oli, kun hän kertoi minun tarvitsevan silmälasit. Vihasin ajatustakin silmälaseista ja en ollut kertonut kenellekään, että en juuri nähnyt mitään opettajan kirjoittaessa liitutaululle. Keskityin kuuntelemaan tarkasti ja vilkuilin vieruskaverin vihkosta, mitä hän sinne kirjoitti. Narahdin isäinpäiväkorttia tehtäessä. Askartelimme koulussa isäinpäiväkortit, joihin liimattiin pienet höyhenet. Korttiin kirjoitettiin pitkä ohje, miten isä voisi laittaa höyhenet selkäänsä ja päästä lentoon. Opettaja kirjoitti ohjeen liitutaululle ja meidän piti kopioida se omiin kortteihimme. En nähnyt kertakaikkiaan mitään pienestä kirjoituksesta, teksti oli liian pitkä muistettavaksi opettajan lukiessa sen ääneen ja itkuhan siinä tuli. En voisi antaa korttia isälle, jos siinä lukisi jotain hölynpölyä. Oli pakko tunnustaa etten nähnyt tekstiä taululta. Seuraavalla viikolla kouluterveydenhoitaja Helena ajeli koululle E-taulunsa kanssa ja tarkisti näköni. Juu, ei epailystäkään, tyttö tarvitsee silmälasit. Itkin lohduttomasti ja hän yritti kertoa, kuinka hänen tyttärensä Maija oli ilostunut saadessaan lasit ja vihdoinkin nähdessään hyvin. Sillä hetkellä Maija tuntui maailman typerimmältä ihmiseltä, kuka voi riemastua silmälaseista!
Sain tosiaan silmälasit ollessani kolmannella luokalla. Äitini teki parhaansa kannustaessaan minua silmälasiasiassa ja sain valita mieleiset kehykset. Sininen on lempivärini eli pian minulla oli sievät sinikehyksiset silmälasit. Tarkasti pidin niitä kotelossa ja suostuin laittamaan ne nenälleni vain luokassa, kun piti katsoa taululle. Muuten ne pysyivat nätissä kotelossa pulpetissa ja liihottelin lepakkona ympäriinsä. Tuskin kukaan luokkahuoneen ulkopuolella tiesi mitään minun silmälaseistani.
Piilolinssit onneksi yleistyvät jo minun ollessa yläasteella ja vanhempani suostuivat hankkimaan minulle sellaiset. Juhlallisesti menimme pieneen optikkoliikkeeseen naapurikunnassa Kannuksessa ja oli ilon päivä, kun sain ensimmäiset piilolinssini. Ne olivat kyllä aika työläät puhdistaa ja vähän epämukavatkin, mutta vähät siitä, pääsinpä eroon silmälaseistani ja vihdoin näin kunnolla ympärilleni. Ehkä nyt koulun liikuntatunnin suunnistuksissa saattaisin jopa löytää muutaman rastin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti