Kaikki minut tuntevat tietävät, että omien urheilujeni ohella olen kyltymätön penkkiurheilija. Tietenkin ykköslajeja ovat kaikkien suomalaisten kestosuosikit eli murtomaahiihto, yleisurheilu ja jääkiekko. Usassa asuessa olen yrittänyt päästä kärrylle uuden kotimaan ykköslajeista.
Kaikista seuratuin urheilulaji Amerikassa on tietenkin amerikkalainen jalkapallo. Siinä lajissa sääntöjä ja pelaajia joukkueessa riittää, joten näin myöhemmin katsomoon hypänneenä olen välillä (aika useinkin) ihan pihalla, mitä kentällä tapahtuu. Laji on minusta todella raju ja mikäli minulla olisi poikalapsia, miettisin vakavasti ennenkuin innostaisin heitä lajin pariin. Isot miehet näyttävät hyökkäävän toistensa kimppuun palloa tavoitellessaan vailla mitään rajaa. Kausi on lyhyt, muistaakseni runkosarjassa vain 16 peliä, mutta enempää ei varmaan pelaajat kestäisikään. Loukkaantumisia tulee usein ja ne eivät yleensä ole mitään pikkuvenähdyksiä. Luunmurtumat ja aivotärähdykset ovat arkipäivää. Laji on kuitenkin taktinen ja viihdyttävä ja hyvät pelinrakentajat osaavat luoda huikeita tilanteita. Pelaajat ovat isokokoisia järkäleitä. Meidän asuessa Piilaaksossa San Francisco 49ers oli tietenkin meidän kotijoukkue ja vieläkin kiskon ylleni SF 49ers t-paidan päälle, kun peli kulkee. Ottelua olen ollut paikanpäällä seuraamassa vain kerran Levi's Stadiumilla ja se oli huippukokemus. Osalla kannattajista on usein liput vain parkkipaikalle, tail gaiting, ja siellä he seuraavat peliä pikkutelkkareista ystävineen grillaten ja olutta juoden. Meillä oli liput, joilla pääsi ennen peliä kotikannattajien loungeen nauttimaan virvokkeita ja ruokaa. Ennen peliä pelaajat marssivat loungen läpi ja heidät pääsi näkemään ihan läheltä. Ihan valtavia lihaskimppuja. Ennen pelin alkua stadionilla oli hieno show cheerleadereineen, lippuineen ja säihketulineen.
Toiseksi seuratuin urheilulaji Yhdysvalloissa on koripallo. Golden State Warriors oli kovassa vedossa meidän asuessa Piilaaksossa ja pelipäivistä ei voinut erehtyä keltasinisten paitojen ja lippujen näkyessä katukuvassa. Koripallo on vauhdikas peli ja pistetilanne voi vaihtua todella nopeasti pelin aikana. Nuorena inhosin koripallon pelaamista. Yleisurheilukerhossa pelasimme koripalloa aina alkulämmittelyksi. Minulla oli kehno "pallosilmä" ja en pitänyt yhtään pelin fyysisyydestä. Aina joku tuli liian lähelle repimään palloa. Niinpä noissa lämmittelyissa keskityin juoksentelemaan kentän laidalla edes takaisin pallon tahdissa ja lähinnä toivoen ettei kukaan heitä oranssiapalloa minulle. Kun joku sitten heitti minulle pallon, todennäkoisimmin menetin sen hetimiten. Tykkäsin kyllä heitellä koripalloa koriin ja käydä katsomassa veljeni pelejä, mutta itse pelaaminen ei minua sytyttänyt. Ehkä siksi koripallo ei koskaan ole ollut minun ykköspenkkiurheilulajeja.
Amerikkalaisten pesäpalloon eli baseballiin sain ensimmäisen kosketuksen, kun olimme excursiolla Oulun yliopistosta Amerikassa vuonna 1990. Hankimme liput porukalla baseball otteluun. Suomalaiseen pesäpalloon verrattuna baseball on melko tylsä peli. Vaakasuoraan syötettävään palloon on ammattilaisenkin vaikea osua ja hyvä lyönti päätyy usein kopiksi tai katsomoon. Baseball pelissä paikalla olleet amerikkalaiskatsojat tuntuivat keskittyvän kaikkeen muuhun kuin peliin. Vieressä istuvien kanssa rupaltetiin ja urakalla haettiin ruokaa ja juomista stadionin ruokapaikoista. Mietimme pelin jälkeen, mahtoivatko muut katsojat edes tietää, miten pelissä kävi, kun olivat niin kiireisiä näiden oheistoimintojensa kanssa. Amerikkalaisesta jalkapallosta poiketen baseball pelejä on kaudessa tosi paljon (162kpl). Pelejä on pelikaudella lähes joka päivä ja niistä kerätään kymmeniä erilaisia tilastoja, joita innokkaat sitten seuraavat pelienkin aikana. Sorry to say, mutta yllättävän monet baseball pelaajat eivät näytä huippu-urheilijoilta. On tietenkin myös pyykkilautavatsaisia atleetteja, mutta väittäisin ettei monia pelaajia edes tunnistaisi urheilijoiksi, jos heihin törmäisi vaikkapa lähiruokakaupassa. Ja peliasukaan ei tuo helpotusta, se ei todellakaan ole hohdokas tai seksikäs.
Neljänneksi suosituimman sijan amerikkalaisessa urheilutarjonnassa on saanut jääkiekko. Se tietenkin sopii suomalaiselle. San Jose Sharksien areena oli vain 20min (ilman ruuhkaa) matkan päässä meidän Kalifornian asunnosta ja usein sinne suuntasimmekin. Let's Go Sharks! Meillä oli myös Kaliforniassa vuosittain Finnish heritage night, jolloin saimme liput edullisemmin peliin, jotain fanikamaa ja pelin lopuksi menimme jäälle yhteiskuvaan Sharksien suomalaispelaajien kanssa. Nyt kun asumme Coloradossa olisi varmaan siirryttävä Colorado Avalancen joukkoihin, ihan helppoa se ei ole.
Tietenkin kannatan aina täydestä sydämmestäni suomalaisia urheilijoita. Amerikan passin saatuani hurraan hyvällä omalla tunnolla myös amerikkalaisille urheilijoille, mutta enimmäkseen nykyään haluan hurrata hyville suorituksille kansalaisuudesta ja lajista riippumatta. Hyvän fiiliksen saa, kun pääsee todistamaan huippusuoritusta. Hihkun riemusta, kun italialainen Pellegrino kirii maastohiihdon Tour De Skin sprintissä ensimmäisenä maaliin huikella loppukirillä tai kun Ronaldo kikkailee jalkapallon maaliin. Venäläiset ei kovin usein saa minua hurmokseen, mutta täytyy tunnustaa, että hiljaisesti ihailin tänään venäläisen maastohiihtäjän Bolsunovin virpikuitusmaista eleetöntä hiihtotyyliä. Hatunnosto sinivalkoisille ja muillekin urheilusankareille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti