Amerikan autoilua

"Missä kaikki pikkuautot on?", kysyi tyttäreni seisoessamme coloradolaisen kotikaupunkimme liikennevaloissa. Katselin ympärilleni ja totesin saman. Näin ympärillä useamman avolava-auton (truck kuten täällä kutsutaan), muutaman katumaasturin ja yhden tila-auton. Sedanit ja vielä pienemmät "kauppakassit" loistavat poissaolollaan. Coloradolaiset tosiaan rakastavat isoja avolava-autoja, joiden perään voi näppärästi heittää maastopyörän, rakennustarvikkeita tai jopa joulukuusen. Siinä, missä Piilaakson hipsterisukupolven insinöörit ajelevat työpaikoilleen Tesloilla tai hybridiautoilla, heidän coloradolaiset kolleegansa painavat lippiksen syvemmälle päähän ja kiipeävät truckinsa ratin taakse suunnatessaan kohti päivän työhaasteita.

Halpa bensa (noin $2/gallon = 0.43€/litra), turvallisuus, leveät tiet ja kohtuuhintaiset autot puoltavat hankkimaan ison auton. Monet amerikkalaiset viettävät päivittäin merkittävän osan ajataan autossa, joten sen on hyvä olla tilava ja mukava. Auto on ikäänkuin perheen ylimääräinen huone. Takapenkillä on usein läjä leluja lapsille ajankuluksi, pikaruokaravintolan autokaistalta voi hakea ruuan, kahvilaketjut tarjoavat kahvin autoilijalle palveluikkunasta, jopa pankkipalvelut voi nykyään hoitaa pankin drive in automaateilla. Vasta Amerikassa asuessa olen ymmärtänyt, miten tärkeä osa autoa on mukitelineet. Auto ei tunnu liikkuvan ellei telineessä ole kahvitermosta. Itse juon aamukahvini mieluimmin kotona keittiönpöydän ääressä hiljaisuuden vallitessa iPadiltä päivän uutistarjontaan tutkien, mutta nykyiset maanmieheni eivät selvästikään arvosta hiljaista käynnistymistä aamuun. Heti silmät avattuaan he säntäävät hakemaan aamukahvinsa lähimmältä Starbucksilta vääntäen matkalla ämyrit kaakkoon truckeissaan.

Koska auto on niin tärkeä osa elämää, monet antavat autolleen nimen. Meidänkin tytöt ovat valinneet omasta mielestään sopivat nimet meidän perheen autoille. Tyttöjen valkoinen Mazda 3 on saanut nimen Britney, ilmeisesti poptähti Britney Spearsia mukaillen. Se onkin minusta oikein sopiva valinta. Tyttöjen Mazdakaan ei usein tiedä määränpäätään ja se on saanut muutamia kolhuja matkan varrella. Itse asiassa kaikki Mazdan eli Britneyn kolhut ovat tulleet nuorten miesten aiheuttamina. Koulun parkkipaikalla sattuu ja tapahtuu. Myös pelti-Britney on vanhempien holhouksessa eli minä maksan vakuutusmaksun ja patistelen määräajoin viemään auton öljynvaihtoon ja huoltoihin.

Minun Jeep Grand Cherokee on kuulemma Klaus. Luotettava ja turvallinen Klaus vie perille ongelmitta. Minusta autoni ansaitsisi vähän sporttisemman ja trendikkäämmän nimen. Klaus tuo mieleen vanhan, jäyhän ja hyvinpukeutuneen valtionmiehen, mutta juuri sellainen Jeeppini kuulemma on, eivätkä tytöt ole suostuneet nimeämään autoa uudelleen.

Hannu auto BMW Z4 on jätetty nimeämättä. Johtuneeko se sitten siitä, että tyttöjen saadessa ajokortin sovittiin, että se kortti ei oikeuta BMW:n rattiin. Auto on sen verran ärhäkkä, että se saattaisi lähteä liian helposti lapasesta kokemattomalla kuskilla. Minun paikalliset tuttuni kutsuvat autoa candy car (karkkiauto). Onhan se herkullinen menopeli.

Yksi ensimmäisistä tehtävistä muuttaessamme Suomesta Yhdysvaltoihin Kaliforniaan oli paikallisen ajokortin hankkiminen. Kuulostaa yksinkertaiselta tehtävältä, mutta ihan sitä se ei ollut. Suomen ajokortti ei oikeuttanut automaattisesti ajokortin saantiin vaan Kalifornian ajokortin saaminen edellytti sekä kirjallisen että ajokokeen hyväksyttävästi suorittamista. Nekin sinänsä ovat suoraviivaisia tehtäviä ajokortin suomalaisessa autokoulussa suorittaneelle. Liikennesäännöt ovat pääasiassa samat molemmissa maissa ja Kaliforniassa kirjallinen koe perustui ohuehkoon liikenneopaskirjaseen. Itseä ehkä eniten hämmensi neljän stop-merkin risteykset. Oppaan mukaan näissä risteyksissä risteykseen ensimmäisenä saapunut saa edetä ensin ja sitten seuraavaksi tullut ja niin edelleen. Paikalliset tosin valistivat minua, että käytännössä usein isomman auton ja egon omaava autoilija on ensimmäisenä ylittässä risteystä.

DMV (Department of Motor Vechile) on laitos, joka hoitaa ajokorttiasiat ja autojen rekisteröinnit, siis paikallinen katsastusasema. Vaikka Amerikassa yleensä asiakaspalvelu on ylisevuotavan kohteliasta, täytyy todeta, että Piilaakson DMV:llä on vielä pitkä matka kuljettavana sillä saralla. Virastoon voi varata etukäteen ajan tai sitten mennä ilman ajanvarausta. Molemmissa tapauksissa on varattava aikaa useampia tunteja yksikertaisimpiinkin toimenpiteesiin. Yleensä molemmille linjoille on jono ulos asti ja ajanvaranneiden jono on vain vähän lyhyempi ja palvelu siinä jonossa on hiukkasen nopeampaa. Ensin jonotat siis päästäksesi kertomaan ensimmäiselle virkailijalle, mitä tarvitset. Saat jonotusnumeron ja istut odottamaan isoon saliin. Kun oma numerosi vihdoin ilmestyy valotaululle, ryntäät paperinipun kanssa tiskille. Tiskin takana oleva virkailija hymyilemättä murahdellen tarkistaa, että olet muistanut kaikki oikeat paperit ja ne ovat kelvolliset. Ajokorttia varten sinulla pitää olla henkilöllisyystodistus, paikallinen sosiaaliturvakortti, joku lasku todistamassa osoitteesi (esimerkiksi sähkölasku nimelläsi ja osoitteellasi), täytetty hakemuskaavake ja maksu. Jos joku paperi on unohtunut tai se on virkailijan mielestä puutteellinen, saat komennuksen palata kotiin ja tulla uudelleen taas varaten uuden ajan. Jos kaikki kupongit on järjestyksessä, toimitus pääsee jatkumaan, ihan kuin monopolissa pääsisit onnekkaasti seuraavaan ruutuun. Ajokorttia hakiessa sama virkailija tarkistaa näkökykysi. Riittää, että latelet takaseinällä näkemäsi numerot oikeassa järjestyksessä. Sitten taas valotaulua kyttäämään eli jonottamaan seuraavalle virkailijalle, jotta hän voi antaa sinulle kirjallisen kokeen lappuset. Odotat vuoroasi testikoppiin, teet kokeen ja sitten jonotat taas kokeen tarkistukseen. Jos suoritit kokeen hyväksyttävästi, sitten taas jonotat antamaan sormenjäljet ja valokuvan. Siinä vaiheessa hermot alkaa olla niin kireällä kaikesta jonottamisesta, että valokuvasta tulee yhtä hyvä pidätysvalokuva (mug shot). Sitä ajokorttikuvaa sitten kannat matkassasi ja näytät henkilöllisyystodistuksena kaikissa mahdollisissa paikoissa.

Ajokokeen suorittaminen hermostutti. Vaikka sain ajokortin Suomessa heti 18 vuotta täytettyäni eli ajovuosia oli takana jo lähes 30 mennessäni kokeeseen, myönnän jännittäneeni kovasti. Ajokokeessa viereesi istuu tuntematon henkilö antaen tiukkoja ajo-ohjeita ja kirjaillen jatkuvasti kuponkiinsa jotain merkintöjä. Onneksi suomalaiset paikalliset tuttavani olivat opastaneet minua katsomaan takaikkunasta peruuttaessa ja kääntämään päätä aina kaistaa vaihdettaessa. Paikallinen ajo-opetus ei hyväksy, että tukeudut täysin peileihin. Niinpä pääni pyöri kuin vieteriukolla koko kokeen ajan. Sain pari merkintää hiukan liian kovasta nopeudesta ja jossain risteyksessä olin laittanut kuulemma vilkun jopa liian aikaisin, mutta ajosuoritukseni oli kelvollinen ja läpäisin ajokokeen.

Nuoret voivat saada täällä ajokortin jo 16 vuotta täytettyään. Hinta on kokonaisuudessaan vain pari sataa dollaria eli murto-osan Suomen hinnoista. Vaikka rahassa säästää, stressiä on vanhemmille täällä enemmän. Nuori voi 15 ja puoli vuotta täytettyään suorittaa netissä muutaman kympin hintaisen teoriakoulun ja käydä sitten tekemässä kirjallisen kokeen DMV:lla. Sen jalkeen hän voi harjoitella vanhempien kanssa autoilua seuraavat 6 kk. Kaliforniassa edellytettiin, etta nuori otti 6 ajotuntia autokoululta eli 2h teoriakokeen suorittamisen jälkeen, 2h harjoittelun puolessa välin ja viimeiset 2h juuri ennen ajokoetta. Kaikki muu ohjaus tapahtuu vanhempien kanssa ja vanhempien autolla. Autoon ei asenneta mitään lisäpolkimia tai peilejä opetuksen ajaksi. Aika pelottaviahan ne ensimmäiset ajotunnit oli varsinkin, kun liikennettä on paljon. Itse aikoinani olin ajellut traktorilla heinäpellolla eli moottoriajoneuvon hallinta oli suht koht hanskassa jo ennen autokoulua, mutta meidän tyttärien ajokokemukset oli lähinnä Disneylandin törmäilyautoista. Aika monta läheltä piti tilannetta ja muutama mojova riita saatiin aikaiseksi noiden ajoharjoittelujen aikana, mutta onneksi ei mitään pahempia fyysisiä tai henkisiä kolhuja.

Takana on nyt autoilua Kaliforniassa ja Coloradossa noin 10 vuotta ilman kolareita, vaikka päivittäin sappeni kiehuu autoilijoista, jotka vaihtavat röyhkeästi kaistaa näyttämättä vilkkua, unohtavat turvavälit ja kiilaavat eteesi. Manailen, etta nämä autoilijat eivät selviäisi Suomen talvikeleissä päivääkään ilman kolhuja. Koputan puuta onnekkaalle autoilulleni ja jatkan eteenpäin.