Amerikan autoilua

"Missä kaikki pikkuautot on?", kysyi tyttäreni seisoessamme coloradolaisen kotikaupunkimme liikennevaloissa. Katselin ympärilleni ja totesin saman. Näin ympärillä useamman avolava-auton (truck kuten täällä kutsutaan), muutaman katumaasturin ja yhden tila-auton. Sedanit ja vielä pienemmät "kauppakassit" loistavat poissaolollaan. Coloradolaiset tosiaan rakastavat isoja avolava-autoja, joiden perään voi näppärästi heittää maastopyörän, rakennustarvikkeita tai jopa joulukuusen. Siinä, missä Piilaakson hipsterisukupolven insinöörit ajelevat työpaikoilleen Tesloilla tai hybridiautoilla, heidän coloradolaiset kolleegansa painavat lippiksen syvemmälle päähän ja kiipeävät truckinsa ratin taakse suunnatessaan kohti päivän työhaasteita.

Halpa bensa (noin $2/gallon = 0.43€/litra), turvallisuus, leveät tiet ja kohtuuhintaiset autot puoltavat hankkimaan ison auton. Monet amerikkalaiset viettävät päivittäin merkittävän osan ajataan autossa, joten sen on hyvä olla tilava ja mukava. Auto on ikäänkuin perheen ylimääräinen huone. Takapenkillä on usein läjä leluja lapsille ajankuluksi, pikaruokaravintolan autokaistalta voi hakea ruuan, kahvilaketjut tarjoavat kahvin autoilijalle palveluikkunasta, jopa pankkipalvelut voi nykyään hoitaa pankin drive in automaateilla. Vasta Amerikassa asuessa olen ymmärtänyt, miten tärkeä osa autoa on mukitelineet. Auto ei tunnu liikkuvan ellei telineessä ole kahvitermosta. Itse juon aamukahvini mieluimmin kotona keittiönpöydän ääressä hiljaisuuden vallitessa iPadiltä päivän uutistarjontaan tutkien, mutta nykyiset maanmieheni eivät selvästikään arvosta hiljaista käynnistymistä aamuun. Heti silmät avattuaan he säntäävät hakemaan aamukahvinsa lähimmältä Starbucksilta vääntäen matkalla ämyrit kaakkoon truckeissaan.

Koska auto on niin tärkeä osa elämää, monet antavat autolleen nimen. Meidänkin tytöt ovat valinneet omasta mielestään sopivat nimet meidän perheen autoille. Tyttöjen valkoinen Mazda 3 on saanut nimen Britney, ilmeisesti poptähti Britney Spearsia mukaillen. Se onkin minusta oikein sopiva valinta. Tyttöjen Mazdakaan ei usein tiedä määränpäätään ja se on saanut muutamia kolhuja matkan varrella. Itse asiassa kaikki Mazdan eli Britneyn kolhut ovat tulleet nuorten miesten aiheuttamina. Koulun parkkipaikalla sattuu ja tapahtuu. Myös pelti-Britney on vanhempien holhouksessa eli minä maksan vakuutusmaksun ja patistelen määräajoin viemään auton öljynvaihtoon ja huoltoihin.

Minun Jeep Grand Cherokee on kuulemma Klaus. Luotettava ja turvallinen Klaus vie perille ongelmitta. Minusta autoni ansaitsisi vähän sporttisemman ja trendikkäämmän nimen. Klaus tuo mieleen vanhan, jäyhän ja hyvinpukeutuneen valtionmiehen, mutta juuri sellainen Jeeppini kuulemma on, eivätkä tytöt ole suostuneet nimeämään autoa uudelleen.

Hannu auto BMW Z4 on jätetty nimeämättä. Johtuneeko se sitten siitä, että tyttöjen saadessa ajokortin sovittiin, että se kortti ei oikeuta BMW:n rattiin. Auto on sen verran ärhäkkä, että se saattaisi lähteä liian helposti lapasesta kokemattomalla kuskilla. Minun paikalliset tuttuni kutsuvat autoa candy car (karkkiauto). Onhan se herkullinen menopeli.

Yksi ensimmäisistä tehtävistä muuttaessamme Suomesta Yhdysvaltoihin Kaliforniaan oli paikallisen ajokortin hankkiminen. Kuulostaa yksinkertaiselta tehtävältä, mutta ihan sitä se ei ollut. Suomen ajokortti ei oikeuttanut automaattisesti ajokortin saantiin vaan Kalifornian ajokortin saaminen edellytti sekä kirjallisen että ajokokeen hyväksyttävästi suorittamista. Nekin sinänsä ovat suoraviivaisia tehtäviä ajokortin suomalaisessa autokoulussa suorittaneelle. Liikennesäännöt ovat pääasiassa samat molemmissa maissa ja Kaliforniassa kirjallinen koe perustui ohuehkoon liikenneopaskirjaseen. Itseä ehkä eniten hämmensi neljän stop-merkin risteykset. Oppaan mukaan näissä risteyksissä risteykseen ensimmäisenä saapunut saa edetä ensin ja sitten seuraavaksi tullut ja niin edelleen. Paikalliset tosin valistivat minua, että käytännössä usein isomman auton ja egon omaava autoilija on ensimmäisenä ylittässä risteystä.

DMV (Department of Motor Vechile) on laitos, joka hoitaa ajokorttiasiat ja autojen rekisteröinnit, siis paikallinen katsastusasema. Vaikka Amerikassa yleensä asiakaspalvelu on ylisevuotavan kohteliasta, täytyy todeta, että Piilaakson DMV:llä on vielä pitkä matka kuljettavana sillä saralla. Virastoon voi varata etukäteen ajan tai sitten mennä ilman ajanvarausta. Molemmissa tapauksissa on varattava aikaa useampia tunteja yksikertaisimpiinkin toimenpiteesiin. Yleensä molemmille linjoille on jono ulos asti ja ajanvaranneiden jono on vain vähän lyhyempi ja palvelu siinä jonossa on hiukkasen nopeampaa. Ensin jonotat siis päästäksesi kertomaan ensimmäiselle virkailijalle, mitä tarvitset. Saat jonotusnumeron ja istut odottamaan isoon saliin. Kun oma numerosi vihdoin ilmestyy valotaululle, ryntäät paperinipun kanssa tiskille. Tiskin takana oleva virkailija hymyilemättä murahdellen tarkistaa, että olet muistanut kaikki oikeat paperit ja ne ovat kelvolliset. Ajokorttia varten sinulla pitää olla henkilöllisyystodistus, paikallinen sosiaaliturvakortti, joku lasku todistamassa osoitteesi (esimerkiksi sähkölasku nimelläsi ja osoitteellasi), täytetty hakemuskaavake ja maksu. Jos joku paperi on unohtunut tai se on virkailijan mielestä puutteellinen, saat komennuksen palata kotiin ja tulla uudelleen taas varaten uuden ajan. Jos kaikki kupongit on järjestyksessä, toimitus pääsee jatkumaan, ihan kuin monopolissa pääsisit onnekkaasti seuraavaan ruutuun. Ajokorttia hakiessa sama virkailija tarkistaa näkökykysi. Riittää, että latelet takaseinällä näkemäsi numerot oikeassa järjestyksessä. Sitten taas valotaulua kyttäämään eli jonottamaan seuraavalle virkailijalle, jotta hän voi antaa sinulle kirjallisen kokeen lappuset. Odotat vuoroasi testikoppiin, teet kokeen ja sitten jonotat taas kokeen tarkistukseen. Jos suoritit kokeen hyväksyttävästi, sitten taas jonotat antamaan sormenjäljet ja valokuvan. Siinä vaiheessa hermot alkaa olla niin kireällä kaikesta jonottamisesta, että valokuvasta tulee yhtä hyvä pidätysvalokuva (mug shot). Sitä ajokorttikuvaa sitten kannat matkassasi ja näytät henkilöllisyystodistuksena kaikissa mahdollisissa paikoissa.

Ajokokeen suorittaminen hermostutti. Vaikka sain ajokortin Suomessa heti 18 vuotta täytettyäni eli ajovuosia oli takana jo lähes 30 mennessäni kokeeseen, myönnän jännittäneeni kovasti. Ajokokeessa viereesi istuu tuntematon henkilö antaen tiukkoja ajo-ohjeita ja kirjaillen jatkuvasti kuponkiinsa jotain merkintöjä. Onneksi suomalaiset paikalliset tuttavani olivat opastaneet minua katsomaan takaikkunasta peruuttaessa ja kääntämään päätä aina kaistaa vaihdettaessa. Paikallinen ajo-opetus ei hyväksy, että tukeudut täysin peileihin. Niinpä pääni pyöri kuin vieteriukolla koko kokeen ajan. Sain pari merkintää hiukan liian kovasta nopeudesta ja jossain risteyksessä olin laittanut kuulemma vilkun jopa liian aikaisin, mutta ajosuoritukseni oli kelvollinen ja läpäisin ajokokeen.

Nuoret voivat saada täällä ajokortin jo 16 vuotta täytettyään. Hinta on kokonaisuudessaan vain pari sataa dollaria eli murto-osan Suomen hinnoista. Vaikka rahassa säästää, stressiä on vanhemmille täällä enemmän. Nuori voi 15 ja puoli vuotta täytettyään suorittaa netissä muutaman kympin hintaisen teoriakoulun ja käydä sitten tekemässä kirjallisen kokeen DMV:lla. Sen jalkeen hän voi harjoitella vanhempien kanssa autoilua seuraavat 6 kk. Kaliforniassa edellytettiin, etta nuori otti 6 ajotuntia autokoululta eli 2h teoriakokeen suorittamisen jälkeen, 2h harjoittelun puolessa välin ja viimeiset 2h juuri ennen ajokoetta. Kaikki muu ohjaus tapahtuu vanhempien kanssa ja vanhempien autolla. Autoon ei asenneta mitään lisäpolkimia tai peilejä opetuksen ajaksi. Aika pelottaviahan ne ensimmäiset ajotunnit oli varsinkin, kun liikennettä on paljon. Itse aikoinani olin ajellut traktorilla heinäpellolla eli moottoriajoneuvon hallinta oli suht koht hanskassa jo ennen autokoulua, mutta meidän tyttärien ajokokemukset oli lähinnä Disneylandin törmäilyautoista. Aika monta läheltä piti tilannetta ja muutama mojova riita saatiin aikaiseksi noiden ajoharjoittelujen aikana, mutta onneksi ei mitään pahempia fyysisiä tai henkisiä kolhuja.

Takana on nyt autoilua Kaliforniassa ja Coloradossa noin 10 vuotta ilman kolareita, vaikka päivittäin sappeni kiehuu autoilijoista, jotka vaihtavat röyhkeästi kaistaa näyttämättä vilkkua, unohtavat turvavälit ja kiilaavat eteesi. Manailen, etta nämä autoilijat eivät selviäisi Suomen talvikeleissä päivääkään ilman kolhuja. Koputan puuta onnekkaalle autoilulleni ja jatkan eteenpäin.

Tosi-tv kokkailua

Kaikki meistä on enemmän tai vähemmän seuranneet erilaisia tosi-tv ohjelmia. Koska itse pidän kilpailuista, kilpailuhenkiset tosi-tv ohjelmat kiinnostavat minua eniten. Silmät tapillaan tuli aikoinaan tuijotettua Idols, X-Factor ja Americas Got A Talent kisailua. Ikiaikaisia suosikkeja ovat olleet myös Survivor (Selviytyjät) ja Amazing Race. Nyt olen kuitenkin löytänyt uuden suosikin brittiläisestä leivontaohjelmasta The Great British Baking Show. Joukko amatöörileipureita viettää useamman viikon maaseudulla ja kokkaa telttaan rakennetussa keittiössä annettujen leivontaohjeiden mukaan. Tuomarit maistelevat leivonnaiset ja joka viikko yksi leipuri joutuu jättämään haasteen ja saa matkata takaisin kotiinsa. Kisa jatkuu kunnes jäljellä on 3 parhaiten haasteet selvittänyttä kilpailijaa, joista kruunataan voittaja. Kisailusta huolimatta ohjelma on mahtavan lämminhenkinen ja hauska. Ja mika parasta, tosi-tv ohjelma, josta voi itsekin oppia jotain!

Pitkälle on tosiaan tultu, kun kokkausohjelma on minun suosikkiohjelmalistalla. Kasvoin ja vartuin maalaistalossa, jossa asui minun, äidin, isän ja veljeni lisäksi isovanhemmat. Mummu huolehti ruuanlaitosta ja äiti leipomisesta ja siinä oli minun mielestä jo ihan tarpeeksi porukkaa keittiössä. Ja ruuanlaitto tai leipominen ei tosiaankaan kiinnostanut minua tippaakaan. Maalaistalossa oli selkeät roolit miesten ja naisten töissä, joten perheen miespuolisia jäseniä ei myöskään nähty keittiössä lieden äärellä. Poikkeuksen teki joulukinkun paistaminen. 364 päivää vuodesta kokkihommat eivät mitenkään kuuluneet isän repertuariin, mutta jostain kumman syystä tuoksi yhdeksi päiväksi isästä kehkeytyi perheen pääkokki. Kinkulla sitten herkuteltiin joulun aikana monta päivää ja kinkunpaistajaa kehuttiin estotta, vaikka itse arvelinkin ettei siihen suurta taitoa tarvittu, kun paisto hoitui noin vähäisellä harjoittelulla.

Koulun kotitaloustunneilla olisi ollut mahdollisuus minunkin oppia enemmän ruuanlaitosta ja leipomisesta, mutta eipä ne askareet kiinnostaneet silloinkaan. Meidän kokkausryhmään kuului Ilpo, Ari ja kaima Heli. Helin tehtäviin kotonansa kuului ruuanlaittoa eli hän osasi kaikki perustaidot toisin kuin minä ja ryhmän pojat. Käytännössa Heli valmisti meidän ryhmän ruuat ja minä ja pojat lähinnä pelleiltiin ja hengailtiin taustalla. Kivaa meillä oli ja sotkua syntyi. Täytyy myöntää, että omaatuntoani soimasi, kun sain kuitenkin paremman numeron kotitaloudesta kuin kaimani. Kotitalousopettaja ei jostain syystä pitänyt hänestä eikä opettaja siinä melskeessä huomannut, että Heli pyöritti hommaa meidän ryhmässä ja pelasti meidät muut suuremmilta katastrofeilta.

Opiskelemaan Ouluun lähdin siis osaamatta laittaa juuri mitään ruokaa. Leipoa osasin ehkä vähän, kun olin herkkusuu ja joskus harvoin autoin äitiä leivonnaisten kanssa. Opiskeluvuodet elin pääasiassa yliopiston ruokalan tarjonnalla, voileivillä ja joskus, kun olin tarmoa täynnä, saatoin tehdä munakkaan. Kerran yksi silloinen poikaystäväkandidaatti keksi, että tekisimme itse pizzan sunnuntain ratoksi. Hänellä ja minullakaan ei ollut hajuakaan, miten pizzapohja tehdään. Olihan minun siihen asti nauttimat pizzat syntyneet pizzeriassa pizzakokin toimesta. Googleakaan ei siihen aikaan ollut eli ei auttanut muuta kuin ottaa puhelin käteen ja selvittää asia. Ohje saatiin ystävältäni Outilta hersyvän naurun kera. Ihan hyvä pizza siitä muistaakseni tuli. Se suhde ei kaatunut tuohon pizzaepisodiin, mutta tuskin siitä minulle mitään irtopisteitä kertyi.

Kuin kohtalon ivaamana puolisokseni sain miehen, joka äiti oli koulutukseltaan talousopettaja. Anoppi osasi laittaa kaikki mahdolliset ruuat keittokirjaan vilkaisematta eli minunkin piti vähän terästäytyä sillä saralla. Hannu on ollut oiva puoliso ja testiympäristö kaikelle kokkaamiselle. Hannun mielestähän ruoka on hyvää, jos sitä on riittävästi. Viimeistään lasten syntyessä ja kasvaessa olin jo sitten oppinut kantapään kautta perusruuanlaiton salat.

Kiireinen lapsiperhearki toi tullessaan eineskeittiön ja meilläkin useinmiten viikolla lämmiteltiin jotain nopeasti valmistuvaa ja puolivalmista Citymarketin kylmäaltaasta meidän jääkaappiin päätynyttä einesruokaa. Joskus huono omatuntu soimasi ja eräänä kesänä jopa päätin, etta meillä ei minun kesäloman aikana syödä mitään einessapuskaa vaan valmistan kaiken ruuan itse. Kokkailin ahkerasti ja perhe näytti pitävän aikaansaannoksistani. Parin viikon jälkeen nuorempi tyttäristä kysäisi vienosti, koskahan hän voisi taas saada niitä kaupan pinaattilättyjä, niitä mitä meillä yleensä syödään. No, Roosa sai pinaattilättynsä lähikaupasta ja minun kokkailuinto sai pienen kolauksen.

Ulkomailla asuminen on opettanut valmistamaan ja leipomaan monia sellaisia ruokia tai leivonnaisia, joita ei ehkä olisi Suomessa tullut itse koskaan tehtyä. Karjalanpiirakoita, purkkihernekittoa, piparkakkutaikinaa tai ruisleipää ei vaan löydy kaupan hyllyiltä vaan ne täytyy tehdä itse alusta saakka. Lisäksi olen pitänyt kunnia-asiana leipoa aina lapsille syntymäpäiväksi suomalaisen täytekakun ja muuta juhlatarjottavaa. Amerikkalaisille se on jotain käsittämätöntä ja lasten kaverit ovat kyselleet, voiko täytekakkuja ihan oikeasti tehdä itse ja he ovat pitäneet minua varsinaisena kokkiguruna perussokerikakkupohjalle tehdyn täytekakun siivittämänä. Ja ei kai siinä juuri ole järkeä itse leipoa, kun kaupan hyllylta saa leivonnaiset ihan pilkkahintaan. Esimerkiksi iso laatikko herkullisia suklaahippukeksejä maksaa lähikaupassa $5 (alle 5€).

Viime vuosina ruuanlaitto on kiinnostanut aina vain enemmän. Ehkä yksi syy on korona ja sen aikaansaama jatkuva kotona oleminen. Lokakuussa päätin pitää kasvisruokakuukauden ja kuukauden ajan tein ja söimme vain kasvisruokia. Se oli hyvä kokemus ja opin käyttämään monia ruoka-aineita ja vihanneksia, joita ei ollut ennen näkynyt meidän ruokakaapissa. Nyt tilasin Run fast, Cook fast, Eat slow (juokse nopeasti, kokkaa nopeasti, syö hitaasti) -kirjan eli seuraavaksi yritän tutustua erityisesti juoksijoille sopiviin ruokiin. Jospa minunkin juoksulenkit kulkevat kohta aivan uudenlaisella vauhdilla, kun koneeseen syötetään korkeaoktaanista polttoainetta. 

Capitol Hill ja diversiteetti

Viime päivinä olemme kaikki saaneet lukea ja nähdä kuvia järkyttävistä Capitol Hill tapahtumista. Joukko aseistauneita ihmisiä ryntäsi Washington DC:ssa sijaitsevaan kongressitaloon ja neljä ihmistä menetti henkensä tapahtumien johdosta. Muistan, kuinka tuona keskiviikkoaamuna luin aamu-uutisia ja mietin, mahtaisiko julkkispariskunta Kim Kardashianin ja Kanye Westin mahdollinen ero päivän suurin uutinen, vaikka tuona päivänä kogressin oli määrä vahvistaa presidentinvaalien tulos. Kuinka väärässä olinkaan! Keskiviikkopäivä kului normaalien työrutiinien parissa, mutta illansuulla alkoivat järkyttävät uutiset vyöryä kaikkien tietoisuuteen. Tuota keskiviikkoa monet kutsuvat yhdeksi Yhdysvaltojen mustimmista päivistä eikä syyttä.

Viimeiset neljä vuotta ovat olleet otollisempia radikaaliliikkeiden, eripuraisuuden ja kahtiajakautumisen kasvulle. Suomalaisena on tottunut, että presidentti virkaansa astuessaan jättää puoluesidonnaisuuden ja jatkaa koko maan presidenttinä korostamatta omaa entistä puoluettaan. Täällä viimeiset 4 vuotta kaikki on ollut tosin. Kaksipuoluejärjestelmä väistämättä luo vastakkainasettelun puolueiden välille. Monet ihmiset ovat puoluesidonnaisia kohdusta hautaan ja sillä ei ole niin suurta merkitystä, kuka on presidenttiehdokas, mikäli hän on vain samaa puoluetta. Monet jättävät mieluummin äänestämättä tai äänestävät omastakin mielestään epäsopivaa ehdokasta kuin siirtyvät kilpailevan puolueen kannattajiksi. Perheet ovat ylpeitä, että ovat äänestäneet samaa puoluetta jo useassa sukupolvessa. Jotkut suomalaisista ystävistäni ovat kyselleet, kuinka on mahdollista, että niin monet uskonnolliset ihmiset kannattavat Trumpia. Miestä, jota ei todellakaan voi kutsua esikuvaksi uskonnollisilla mittapuilla. Avainsana on puolue ja puoluesidonnaisuus. Trump oli republikaanisen puolueen ehdokas ja kristillisellä oikeistolla merkittävä kannattajaryhmä republikaanisessa liikkessä. Republikaanisen puolueen arvot ovat demokraattista puoluetta konservatiivisenpia ja enemmistö republikaanipuolueessa esimerkiksi vastustaa abortteja ja homoseksuaalien avio-oikeutta.

Presidentin mediatöräyttelyt ovat joidenkin mielestä viihdyttäviä, mutta pidemmällä tähtäimellä ne ovat luoneet ilmapiirin, jossa toisia ihmisiä saa arvostella ja nimitellä räikeästi. Presidentti on omilla puheillaan antanut ikäänkuin luvan halveksia kanssaihmisiä. Hän on avoimesti usein kutsunut edustajainhuoneen puhemiestä Nancy Pelosia "Crazy Nancyksi" (hullu Nancy), paperittomia latinoita "Bad hombre" (paha latinomies), tukevaa talk show naista "fat pig" (lihava porsas) ja niin edelleen. Miten kansalta voi odottaa toistensa kunnioittamista, jos kansan päämies laukoo mitä tahansa?

Sosiaalinen median kautta jokaisesta voi tulla aktiivinen viestijä ja vastaanottaja. Sama viesti tavoittaa nanosekunneissa tuhansia ihmisiä. Aiemmin viestintä tapahtui pääasiassa lehtien ja tv- tai radiokanavien välityksellä. Silloin vastuuntuntoinen päätoimittaja tai kanavapäällikko katkaisi siivet törkeimmiltä valheita ja vaati toimittajat ruotuun. Sosiaalisen median avulla voit nykyään viestiä melkeinpä mitä tahansa soopaa ilman rajoitteita. Tuskinpa monikaan päätoimittaja olisi hyväksynyt lehtensä sivuille QAnon kannattajan juttua, jossa maaplaneetta pitää pelastaa pedofiliaa, saatananpalvontaa ja rituaalimurhia harjoittavilta demokraateilta.

Vaikka työpaikalla paikalla pyrimme välttämään keskustelua politiikasta, tuo synkkä keskiviikko oli jotain, mitä ei vaan voinut sivuttaa. Lähimmät työkaverit kertoivat palaverissa, kuinka heidän on mahdotonta keskittyä töihin tuon mustan keskiviikon jälkeisenä päivänä. Nämä syntyperäiset amerikkalaiset olivat järkyttyneitä, vihaisia ja jopa häpeissään tapahtumien johdosta. Miten maa, josta he ovat olleet koko elämänsä ylpeitä, oli nyt vajonnut alapuolelle kaiken arvostelun.

Ylpeydellä voin todeta, että työpaikkani (amerikkalainen firma) tekee hyvää työtä tasa-arvon ja yksilöiden kunnioittamisessa. Organisaatiossa, jossa olen toissä, meillä oli koko syksyn ajan teemana diversiteetti ja toisten huomioonottaminen (Diversity&Inclusion). Joka perjantai joku meistä vuoroviikkoina kertoi, mitä nämä kaksi asiaa hänelle merkitsevät, miten niitä voidaan parantaa tai mahdollisesti oppia niistä jotain. Mietin omalla vuorollani, miten nämä asiat ovat näkyneet minun elämässäni ja olenko tehnyt mitään tasavertaisuuden edistämiseksi. Kerroin kasvuympäristöni olleen eritysten homogeeninen. Pienellä Kotilan kylällä ei juuri diversiteettia näkynyt ja kylällä asuvat olivat yleensä löytäneet puolisonsa samasta kylästä tai ainakin kunnan tai maakunnan rajojen sisäpuolelta. Ala-asteella suuri juttu oli, kun kouluumme tuli Anna Kokkolasta. Kokkolahan oli sentään kaupunki ja noin 60km matkan päässä kotikylästämme. Muistan kuinka pälyilimme epäluuloisina Annaa, joka ensimmäisenä koulupäivänä lauloi opettajalle aakkoslaulun. Meistä kukaan ei sellaista osannut ja kirjainten järjestyskin oli vielä vähän epäselvä. Anna otettiin kuitenkin leikkeihin mukaan ja hänestä tuli alkuennakkoluuloista huolimatta hyvä kaveri. Paria vuotta myöhemmin koulupiiriimme muuttanut Susanna pääsi mukaan peleihin ja leikkeihin jo vähemmällä ennakkoluulolla.

Kotilan kylälle tosiaan diversiteetti näkyi suuremmassa mittakaavassa vain television kautta tai joskus harvoin seurakunnan ulkomaalaisten lähetystyötekijoiden vierailujen siivittämänä. Maailma laajeni sitten opiskelujen, työreissujen ja expat komennusten aikana. Omat lapseni ovat kasvaneet ihan erilaisessa monikulttuurisessa ympäristössä kuin minä aikanani. Olemme asuneet Suomen lisaksi Tanskassa, Englannissa ja nyt Yhdysvalloissa sekä lomareissuilla tutustuneet moneen muuhun maahan ja kulttuuriin omakohtaisesti. Vanhemman ylpeydellä olen huomannut, etta lapseni, nyt jo nuoret aikuiset, eivät luokittele ihmisiä rodun, uskonnon tai muunkaan erilaisuuden perusteella. Heidän kertoessa kavereistaan, sillä ei ole mitään merkitystä, ovatko he rodultaan latinoita, afroamerikkalaisia, aasialaisia tai ovatko he uskonnoltaan muslimeita, mormoneja vai ateisteja tai mikä on heidän seksuaalinen suuntautuminen. Tytöt ovat osallistuneet innokkaasti kavereidensa kanssa periamerikkalaisiin halloween juhliin, intialaiseen diwaliin, juutalaisten bar mitsvanaan, latinoiden quinceaneraan, kiinalaisen uuden vuoden viettoon ja niin edelleen. Diversiteetti on rikkaus, ei erottava tekijä.

Kaikki tämä ei tietenkään tarkoita ettenkö olisi ylpeä suomalaisista juuristani. Syntyperätestin mukaan olen sukujuuriltani 98% suomalainen ja se puuttuva 2% tulee muualta skandinaaviasta. Coloradossa asuessa minulta usein kysytään, mistä olen lähtöisin. Paljastaahan minun aksenttini paikalliselle, että juureni ovat jossain muualla. Innokkaasti kerron olevani Suomesta ja siitä kehkeytyykin monesti hyvät keskustelut. Useat tietävät Suomen olevan kylmä ja luminen maa talvella ja tieto Suomen hyvästä koulutusjärjestelmästä on hyvin tiedossa. Nykyään ihmiset ovat myös kuulleet Suomen olevan onnellisin maa maailmassa. Samalla he kummastelevat, miksi minä olen täällä enkä onnellisimmassa maassa. Kerron, että olen mykistynyt Coloradon luonnosta ja sen tarjoamista puitteista harrastuksille ja myös siita, kuinka Coloradon 300 aurikoista päivää vuodessa saa hymyn huulilleni täällä.

  

Penkkiurheilusta

Kaikki minut tuntevat tietävät, että omien urheilujeni ohella olen kyltymätön penkkiurheilija. Tietenkin ykköslajeja ovat kaikkien suomalaisten kestosuosikit eli murtomaahiihto, yleisurheilu ja jääkiekko. Usassa asuessa olen yrittänyt päästä kärrylle uuden kotimaan ykköslajeista.

Kaikista seuratuin urheilulaji Amerikassa on tietenkin amerikkalainen jalkapallo. Siinä lajissa sääntöjä ja pelaajia joukkueessa riittää, joten näin myöhemmin katsomoon hypänneenä olen välillä (aika useinkin) ihan pihalla, mitä kentällä tapahtuu. Laji on minusta todella raju ja mikäli minulla olisi poikalapsia, miettisin vakavasti ennenkuin innostaisin heitä lajin pariin. Isot miehet näyttävät hyökkäävän toistensa kimppuun palloa tavoitellessaan vailla mitään rajaa. Kausi on lyhyt, muistaakseni runkosarjassa vain 16 peliä, mutta enempää ei varmaan pelaajat kestäisikään. Loukkaantumisia tulee usein ja ne eivät yleensä ole mitään pikkuvenähdyksiä. Luunmurtumat ja aivotärähdykset ovat arkipäivää. Laji on kuitenkin taktinen ja viihdyttävä ja hyvät pelinrakentajat osaavat luoda huikeita tilanteita. Pelaajat ovat isokokoisia järkäleitä. Meidän asuessa Piilaaksossa San Francisco 49ers oli tietenkin meidän kotijoukkue ja vieläkin kiskon ylleni SF 49ers t-paidan päälle, kun peli kulkee. Ottelua olen ollut paikanpäällä seuraamassa vain kerran Levi's Stadiumilla ja se oli huippukokemus. Osalla kannattajista on usein liput vain parkkipaikalle, tail gaiting, ja siellä he seuraavat peliä pikkutelkkareista ystävineen grillaten ja olutta juoden. Meillä oli liput, joilla pääsi ennen peliä kotikannattajien loungeen nauttimaan virvokkeita ja ruokaa. Ennen peliä pelaajat marssivat loungen läpi ja heidät pääsi näkemään ihan läheltä. Ihan valtavia lihaskimppuja. Ennen pelin alkua stadionilla oli hieno show cheerleadereineen, lippuineen ja säihketulineen.

Toiseksi seuratuin urheilulaji Yhdysvalloissa on koripallo. Golden State Warriors oli kovassa vedossa meidän asuessa Piilaaksossa ja pelipäivistä ei voinut erehtyä keltasinisten paitojen ja lippujen näkyessä katukuvassa. Koripallo on vauhdikas peli ja pistetilanne voi vaihtua todella nopeasti pelin aikana. Nuorena inhosin koripallon pelaamista. Yleisurheilukerhossa pelasimme koripalloa aina alkulämmittelyksi. Minulla oli kehno "pallosilmä" ja en pitänyt yhtään pelin fyysisyydestä. Aina joku tuli liian lähelle repimään palloa. Niinpä noissa lämmittelyissa keskityin juoksentelemaan kentän laidalla edes takaisin pallon tahdissa ja lähinnä toivoen ettei kukaan heitä oranssiapalloa minulle. Kun joku sitten heitti minulle pallon, todennäkoisimmin menetin sen hetimiten. Tykkäsin kyllä heitellä koripalloa koriin ja käydä katsomassa veljeni pelejä, mutta itse pelaaminen ei minua sytyttänyt. Ehkä siksi koripallo ei koskaan ole ollut minun ykköspenkkiurheilulajeja.

Amerikkalaisten pesäpalloon eli baseballiin sain ensimmäisen kosketuksen, kun olimme excursiolla Oulun yliopistosta Amerikassa vuonna 1990. Hankimme liput porukalla baseball otteluun. Suomalaiseen pesäpalloon verrattuna baseball on melko tylsä peli. Vaakasuoraan syötettävään palloon on ammattilaisenkin vaikea osua ja hyvä lyönti päätyy usein kopiksi tai katsomoon. Baseball pelissä paikalla olleet amerikkalaiskatsojat tuntuivat keskittyvän kaikkeen muuhun kuin peliin. Vieressä istuvien kanssa rupaltetiin ja urakalla haettiin ruokaa ja juomista stadionin ruokapaikoista. Mietimme pelin jälkeen, mahtoivatko muut katsojat edes tietää, miten pelissä kävi, kun olivat niin kiireisiä näiden oheistoimintojensa kanssa. Amerikkalaisesta jalkapallosta poiketen baseball pelejä on kaudessa tosi paljon (162kpl). Pelejä on pelikaudella lähes joka päivä ja niistä kerätään kymmeniä erilaisia tilastoja, joita innokkaat sitten seuraavat pelienkin aikana. Sorry to say, mutta yllättävän monet baseball pelaajat eivät näytä huippu-urheilijoilta. On tietenkin myös pyykkilautavatsaisia atleetteja, mutta väittäisin ettei monia pelaajia edes tunnistaisi urheilijoiksi, jos heihin törmäisi vaikkapa lähiruokakaupassa. Ja peliasukaan ei tuo helpotusta, se ei todellakaan ole hohdokas tai seksikäs.

Neljänneksi suosituimman sijan amerikkalaisessa urheilutarjonnassa on saanut jääkiekko. Se tietenkin sopii suomalaiselle. San Jose Sharksien areena oli vain 20min (ilman ruuhkaa) matkan päässä meidän Kalifornian asunnosta ja usein sinne suuntasimmekin. Let's Go Sharks! Meillä oli myös Kaliforniassa vuosittain Finnish heritage night, jolloin saimme liput edullisemmin peliin, jotain fanikamaa ja pelin lopuksi menimme jäälle yhteiskuvaan Sharksien suomalaispelaajien kanssa. Nyt kun asumme Coloradossa olisi varmaan siirryttävä Colorado Avalancen joukkoihin, ihan helppoa se ei ole.

Tietenkin kannatan aina täydestä sydämmestäni suomalaisia urheilijoita. Amerikan passin saatuani hurraan hyvällä omalla tunnolla myös amerikkalaisille urheilijoille, mutta enimmäkseen nykyään haluan hurrata hyville suorituksille kansalaisuudesta ja lajista riippumatta. Hyvän fiiliksen saa, kun pääsee todistamaan huippusuoritusta. Hihkun riemusta, kun italialainen Pellegrino kirii maastohiihdon Tour De Skin sprintissä ensimmäisenä maaliin huikella loppukirillä tai kun Ronaldo kikkailee jalkapallon maaliin. Venäläiset ei kovin usein saa minua hurmokseen, mutta täytyy tunnustaa, että hiljaisesti ihailin tänään venäläisen maastohiihtäjän Bolsunovin virpikuitusmaista eleetöntä hiihtotyyliä. Hatunnosto sinivalkoisille ja muillekin urheilusankareille!

 

Eka blogini

Ajatus blogin kirjoittamisesta sai alkuunsa joulukirjeistä. Olen kirjoittanut joulukirjeitä sukulaisille ja ystäville vuodesta 2009 lähtien ja tänä jouluna luimme perheellä vanhoja joulukirjeitä ja muistelimme kuluneita vuosia. Monta asiaa ja tapahtumaa oli unohtunut reilussa 10:ssä vuodessa. Niinpä tyttäreni ehdotti, etta aloittaisin blogin kirjoittamisen. Asiat ja tapahtumat pysyisivät tallessa ja hän kuulemma ainakin lukisi ajatuksiani.

Eli tuumasta toimeen. Blogini sisältää minun ajatuksen virtaa, luultavasti paljon kuvauksia rakkaasta harrastuksesta juoksemisesta, tarinoita Amerikan ihmemaasta (olemmehan asuneet täällä rapakon takana jo vuodesta 2011), ehkä vähän kokkailuniksejä ja toivottavasti vähemmän työjuttuja. 

Pyydän jo etukäteen anteeksi kirjoitusvirheitä ja ehkä jo vähän vanhahtavaa suomenkieltäni, muodikkaimmat ilmaukset ja trendit ovat jääneet minulta oppimatta ulkomailla asuessa. Kirjoitin kyllä vuonna miekka ja kirves laudaturin äidinkielen ylioppilaskokeessa. Silloinhan äidinkielenkoe oli esseekirjoitus, joita oli 2 kappaletta. En ollut kirjoitustaidoilta mitenkään erityinen, mutta äidinkielen opettaja oli kehoittanut lukemaan lehdet kunnolla ja käyttämään niissä olevaa tietoa ylioppilasesseessä. Ajankohtaistiedoista kuulemma ropisisi mukavasti lisäpisteitä tarkastuslautakunnalta. Ohjetta seuraten olin tankannut Olof Palmen murhan yksityiskohdat huolella sanomalehdistä. Ensimmäisen päivän esseen otsikkovaihtoehdot eivät antaneet tilaisuutta käyttää tietojani, mutta toisen kirjoituspäivän otsikko "Poliisi yhteiskunnassamme" antoi mukavasti mahdollisuuden hyödyntää lukemani tietoja. Äidinkielen opettaja oli silläkin kertaa oikeassa ja minut palkittiin korkeimmalla arvosanalla. Lukeminen kannattaa aina, sanoi myös Jörn Donner. Olen samaa mieltä, vaikka en kyseisen ketjupolttajan kaikkia ajatuksia aina allekirjoitakaan.

Lukeminen on jatkunut noiden päivien jälkeenkin ja tunnustaudun skandinaavisten dekkareiden suureksi faniksi. Nykyään olen innostunut myös äänikirjoista. Pitkillä lenkeillä ne tarjoavat mukavaa viihdettä. Tosin olen huomannut etteivät dekkarit sovellu lenkkiseuraksi. Kuuntelen äänikirjoja vain niillä pitkillä lenkeillä, jotka juoksen pyöräteillä. Maastolenkeillä  haluan keskittyä luontoon. Dekkarit vaativat intensiteettiä. Jos jää useampi päivä väliin kuuntelusta, dekkari ei jaksa pitää koukussaan. Kuka murhasi kenet ja mikä oli motiivi? Niinpä olen siirtynyt kuuntelemaan elämänkertoja. Formulamaailmaan tutustuin Kimi Räikkosen elämänkerrassa ja keihäänheiton salohin Tero Pitkämäen avustuksella. Nyt uuden vuoden alkaessa päätin sivistää itseäni Barack Obaman tuoreimmalla elämänkerralla. Mielenkiintoista nähdä, vaikuttaako se yhtä inspiroivasti minuun kuin vaimonsa Michellen kirja, jonka luin heti sen ilmestyttyä ja kävin vielä hänen kirjanjulkistamistilaisuudessakin Kaliforniassa. Rehellisyyden nimissä en voi mainostaa tavanneeni häntä, sillä paikalle jäähalliin oli kerääntynut yli 10 000 ihmistä ja näimme hänet pienenä pisteenä lavalla ja vähän isompana valotaululla. Joka tapauksessa ilta oli viihdyttävä ja Michelle on hyvä ja mukaansa tempaava esiintyjä. Tee jotain merkityksellistä (meaningful) ja hyvää työssäsi oli hänen ohjeensa, joka jäi mietityttämään minua pitkäksi aikaa. Olin silloin projekteissa, jossa tehtiin ohjelmistoja printtereihin, tulostimiin. Totta kai ne ovat tärkeitä välineitä monella tapaa, mutta paljon palkitsevampaa olisi olla töissä terveydenhuollon tai jonkun yhteiskunnallisesti merkittävän hankkeen parissa. Uudelleenkouluttautuminen tai uuden uran luominen ei tuntunut järkevältä puolen vuosisadan iässä eli täytyy jatkaa näillä eväillä. Nyt teen töitä VR (Virtual Reality) lasejen parissa, joilla voidaan esimerkiksi kouluttaa ensimmäisenä onnettumuusalueelle saapuvia apujoukkoja tai vaikkapa suunnitella turvallisempia leikkikenttiä lapsille. Ehkä olen yhden pienen askeleen lähempänä Michellen minussa inspiroimaa tavoitetta.

Vuosi 2021 potkaistiin käyntiin patikoimalla. Upeita patikointireittejä täällä Coloradossa riittää. Uudenvuoden lupauksia en tehnyt, varmaankin taas juoksen sen kuin sielu sietää ja jalat kantaa. Tammikuuksi tosin tein yhden päätöksen eli en syö kuukauteen lakritsia tai salmiakkia. Minulle se ei ole mikään helppo homma. Yleensä yritän olla syömättä lakuja ja salmiakkia arkipäivinä, mutta jouluaikana homma pääsi taas vähän lapasesta. Vuosia sitten jossain perusterveystarkistuksessa huomattiin minun korkea verenpaine ja sille etsittiin lääkärin kanssa syitä kissojen ja koirien kanssa. Elämäntavat olivat silloinkin terveelliset ja verenpainelääkkeitä en halunnut. Erilaisten testien ja kokeiden jälkeenkin lääkäri oli lähes neuvoton ja lopulta kehotti unohtamaan lakut ja salmiakin vähäksi aikaa. Parissa viikossa verenpaine laski kuin lehmän häntä. Eli yritän pitää tuon paheen kontrollissa verenpaineen takia. Täällä Usassa se on vähän helpompaa, kun normaaleissa ruokakaupoissa ei myydä salmiakkia tai lakritsia. Pandan lakuja löytyy yleensä kaupoista, jotka panostavat enemmän orgaanisiin tuotteisiin (Wholefoods, Sprouts). Englanninlakujen himoa voi helpottaa Amazonin avulla. Amazonistahan voi tilata lähes mitä vain. Tänään on tammikuun 4. päivä eli 27 päivää jäljellä ilman lakuja, huooh. Vai onko se sittenkin vielä enemmän, kun lakujen syönti on sallittu vain viikonloppuisin eli lakupussi saa aueta vasta lauantaina helmikuun 6. päivä!