torstai 12. elokuuta 2021

Team building Suomessa ja ulkomailla

Olen osallistunut kymmeniin team building (tiimihengenluonti) tapahtumiin nyt jo yli 20-vuotisen työurani aikana sekä Suomessa että ulkomailla. Viimeisin oli alkuviikosta täällä Coloradossa. Koronan aikana mitään tilaisuuksia ei ole juuri ollut, mutta tiimin jäsenten pikkuhiljaa kyllästyessä kotonaistumiseen, päätimme järjestää pienen tiimitapahtuman. Ohjelmaksi valittiin minigolfia, mikroautoilua (go-kart) ja päivän päätteeksi illallinen panimoravintolan terassilla. Eli ihan normaali team building hässäkkä. Kotiin palattuani kertoilin päivästä miehelleni ja totesin päivän sujuneen ihan eri tavalla, kuin mitä se olisi ollut Suomessa järjestettynä tai suomalaisilla osallistujilla.

Minigolfilla siis aloitetaan ja tiimin jäsenet valuvat paikalle suurin piirtein sovituna aikana. Mailat ja pallot saatuamme suunnistamme minigolf-radalle, jossa peli sujuu rattoisasti rupatellen välillä työasioita, mutta enimmäkseen juttelemme muista yleisistä asioista. Kaikki olemme suurin piirtein yhtä hyviä - tai oikeastaan yhtä huonoja. Naureskelemme itsellemme ja toisillemme, kun pallo ei alkuunkaan mene sinne minne pitää. 



Minigolfin jälkeen siirrymme mikroautoradalle, joka on onnekseni ulkona eli pakokaasut eivät saisi minua pahoinvoivaksi kuten joskus sisätiloissa olevilla mikroautoradoilla on tapahtunut. Yllätyksekseni paikassa ei ole kypäriä lainkaan. Arvelen, että auton nopeuden täytyy olla vaatimaton tai sitten osavaltiossa on omat sääntönsä. Coloradossahan ei edes moottoripyöräilijöiltä vaadita kypärän käyttöä ja arvioisin, että noin 90% moottoripyöräilijöistä ajaa Coloradossa ilman kypärää. Alkuaikoina tänne muuttaneena taivastelin asiaa paikalliselle motoristille ja hän totesi lakoniseen sävyyn etteipähän jää vihannekseksi sairaalaan, jos sattuu isompi tälli. Hmm, onhan se näkökanta sekin.

Asettaudun jonon hännillä olevaan mikroautoon ja annan nuorempien insinööripoikien valloittaa eturivissä olevat autot. Turvavyöt tiukasti kiinni, vihreä kaasupoljin näkyy olevan oikealla ja punainen jarrupoljin vasemmalla. Päätän unohtaa punaisen polkimen käytön ja keskityn kaasuun. Radan vihreä liikennevalo syttyy ja talla pohjaan. Sen verran olen seurannut formulakisoja, että huomaan ensimmäisillä kierroksilla, että radalla on oikeasti vain kaksi kunnon ohituspaikkaa. Siis radan kohtaa, jossa saa autoon kunnon kierrokset. Löydän itsestäni nopeasti sisäisen Räikkösen, vai onko se Bottas tai Häkkinen, ja liimaudun edelläni lähteneen Markin mikroauton kantaan. Nyt kärsivällisyyttä vähän ja pian Mark jättää nopean suoran jälkeisessä kurvissa avoimen paikan ja suikkasen ponnari heiluen ohi. Thanks. Seuraavaksi näen Nathanin punaisen paidan. Nathan on tiimin nuorin jäsen ja vuosi sitten keväälla valmistunut yliopistosta. Ehkä Nathan ajokortti on vielä varsin tuore, kun kurvaan ohi kevyesti. Sitten on vuorossa Kaden. Hiillostan häntä pidemmän aikaa, mutta vihdoin hän tekee pienen ajovirheen, kiitän ja ohitan kättä heilauttaen katse tiukasti radassa. Ajan raivoisasti kiinni seuraavaa uhria, mutta aika loppuu kesken ja punainen valo syttyy radan liikennevaloihin eli on ohjattava auto takaisin varikkopilttuuseen. Olen ihan hikimärkä noustessani autosta, mutta hauskaa oli. En malta olla kuittailematta ohittamilleni insinööripojille, lieneekö talli valinnut heille väärän kelin renkaat vai oliko auton säädöt muuten vain pielessä, kun keski-iän ohittanut täti-ihminen pääsi kurvaamaan ohi. En tosiaankaan luule olevani mikään lahjakkuus mikroautoilussa, Suomessa vastaavissa tapahtumissa olen huomannut olevan enemmänkin tientukko kuin ohittelija. Luulisin, etta Suomessa, autourheilun mekassa, on autojen hallinta luontaisesti paremmin hanskassa kuin amerikkalaisilla nuorilla. Tosin oma otantani on varsin pieni eli mitään tieteellisempää johtopäätöstä tästä ei voi tehdä. En ole näiden insinööripoikien linjaesimies eli en myöskään usko, että he päästivät minut ohi paramman palkan toiveissa.

Mikroautoradalta jatkamme matkaa panimoravintolaan. Siellä minun suu loksahtaa auki, kun useampi tiimin jäsen tilaa ruokajuomaksi vettä tai coca colan ja valitsee listalta perusburgerin tai kananugetit. Suomessa tuollainen käyttäytyminen on kokemukseni mukaan ennenkuulumatonta. Suomessa vastaavassa tilanteessa, firman maksaessa, on enemmän sääntö kuin poikkeus, että tiimin jäsenet valitsevat listalta kalleimman pihvin ja olutta niin pitkään kuin firman piikki on auki. Siitä usein seuraa, että pidemmän elämänkokemuksen omaavana ja naisena joutuu illan päätteeksi parisuhdeneuvojaksi. Vesilasi-nugetti porukka ei tarvitse elämänohjeita, vaikka jutustelu sujuukin rennosti ja ihmiset ovat yleisesti avoimempia Amerikassa kuin Suomessa. Suomalainen avoimuus vaatii yleensä jonkin verran alkoholia.

Varsin usein team buiding on Suomessa saunailta. UK:ssa asuessa olin töissä Nokian toimipisteessä Camberleyssä, jossa oli ylimmässä kerroksessa saunatilat. Saunatilat olivat vähällä käytöllä, mutta aina silloin tällöin järjestimme suomalaistyylisen saunaillan. Tiimissäni oli silloin minun lisäkseni kaksi naista, britti ja serbi, mutta jostain kumman syystä heillä oli aina muuta menoa saunaillan koittaessa. Yritin tarmokkaasti houkutella heitä testaamaan saunaa ja lupasin ettei tarvitse saunoa alasti vaan voimme kaikki naiset olla uimapuvut päällä naisten saunavuorolla. Siitä huolimatta sain kerta toisensa jälkeen nauttia yksin naisten saunavuorosta kolleegojeni ollessa kiireisiä kotiaskareissaan. No, mukavahan se oli saunoa yksinkin ja heitellä reilusti vettä kiukaalle, mikä oli tosin kielletty tiukasti saunan seinässä olevassa kyltissä. Saunottuani tiimin miehet menivat saunaan ja mina jäin oleskelutilaan juomaan saunajuomia ja napostelemaan pikkusuolaisia. Englantilaiset työkaverini tulivat ensimmäisinä ulos saunasta, kehuivat vuolaasti saunaa ja sanoivat heipat. Jäin hölmistyneenä istumaan sohvalle ja katsomaan, kun he häipyivät kotimatkalle. Suomalainen team building saunakulttuuri ei ollut täysin avautunut heille. Heille ei joulahtanut mieleen, ettäa saunan jälkeen on tapana istahtaa jäähdyttelemään oleskelutilaan, juoda olut tai pari ja rupatella työkavereiden kanssa tovi. Samat työkaverit kyllä pubillallisella istuivat pitkään ja hartaasti eli kai tämäkin oli vain kulttuuriero.



Minulla on ollut vuosien varrella useita työkavereita Intiasta ja heille korkea hatunnosto innokkuudesta osallistua kaikenlaisiin tapahtumiin maansa ulkopuolella avoimin mielin. Joskus 2000-luvun alkupuolella olimme koulutuspäivillä Oulujoen kupeessa Maikkulan kartanossa ja paikalla oli useampia intialaisia kolleegoja, jotka olivat ensimmäistä kertaa ulkomailla työmatkalla. Ohjelmassa oli koulutuspäivän jälkeen suomalaiseen tyyliiin illallinen ja tietenkin sauna. Suomalainen lohikeitto saattoi maistua varsin mauttomalta voimakkaisiin intialaisiin mausteisiin tottuneille, mutta kolleegani innokaasti lusikoivat keittoa ja nakersivat ruisleipää meidän muiden ohella. Saunaan he sanoivat tulevansa, mikäli uimapuvut sallitaan. Totta kai. Ojensin heille pyyheliinat ja porhalsin itse suihkuun ja saunaan. Vihdoin kolleegani ilmestyivät pukutilasta naisten saunaan uimapuvuissaan, tiukasti pyyheliinoihin kietoutuneena ja istuutuivat alimmalle lauteelle jännittyneenä kihertäen. Heittelin varovasti löylyä ja saunakaverini kehuivat kilpaa saunan lämmön tuomaa rentoa oloa. "Eiköhän vielä pulahdeta jokeen uimaan virkistäytymään", innostin saunakavereitani. Huomasin hämmennyksen naisten kasvoilla. Mikäs nyt kiikastaa? Kolleegani halusi tietää, mahtaako joessa olla alligaattoreita vai onko sinne turvallista mennä? Sitä kysymystä en tosiaankaan ollut odottanut. Vakuutin kasvot peruslukemilla, että Oulujoessa ei ole näihin päiviin saakka tavattu muita alligaattoreita kuin ehkä lasten uimapatja-alligaattorit. Jos alligaattori jokeen ilmestyisi, olisimme välittömästi CNN-uutisten ykkösaihe eli voimme rauhassa pulikoida joessa ilman alligaattoriuhkaa. Reissusta jäi varmasti työkavereilleni runsaasti kerrottavaa kotimaassaan.



Amerikkalaiset ovat hyvin sosiaalista kansaa ja asiat halutaan tehdä usein porukassa. Jopa urheilussa yksilölajeista on tehty joukkuelaji. Koulussa ei vain jalkapallo- tai baseball-joukkeet kisaile toisia kouluja vastaan vaan sama pätee kaikkiin urheilulajeihin. Nuorempi tyttäreni harrasti telinevoimistelua, joka on selkeästi yksilölaji. Amerikkalaisessa koulussa siitäkin lajista on tehty joukkuelaji ja koulujen kisoissa ei ollut tärkeintä, kuka voimistelija voittaa all around tittelin tai telinekohtaisen kisan vaan tärkeää oli koko joukkueen yhteispisteet ja mikä koulu saisi kisakauden lopussa ripustaa koulunsa seinälle koulujen voimistelumestaruusplakaatin. Kisojen jälkeen käytiin yhdessä syömässä joukkueella ja kauden aikana järjestetään mitä erilaisempia tiimihengenkohotustapahtumia. Sama pätee maastojuoksuun, tennikseen, golfiin tai mihin tahansa koulun urheilulajiin. Ihan saman olen huomannut amerikkalaisessa seuratoiminnassa. Harrastan juoksua ja juoksuseurani järjestää viikottain useita ryhmälenkkejä (social run) ja niiden jälkeen kokoonnutaan puistoon, pubiin tai aamujuoksujen jälkeen kahvilaan bagel-aamiaiselle. Yksin ei tarvitse juosta ellei erityisesti halua. Täällä on huomattu, että porukassa on hauskempaa ja homma toimii parhaiten, kun puhalletaan yhteen hiileen.






tiistai 15. kesäkuuta 2021

Valmistujaisjuhlat Amerikassa - kuohuviiniä, kukkaseppeleitä ja ilmapalloja

Amerikassa kaikki on tunnetusti suurta, oli sitten kysymys ruoka-annosten koosta tai tv-kanavien määrästä. Valmistujaisjuhlatkaan eivät ole poikkeus vaan myös niihin valmistaudutaan viikkokaupalla ja niitä juhlitaan riehakkaasti.

Ensimmäinen kokemus amerikkalaisten tavasta juhlia koulun päättymistä saatiin meidän perheellä jo vuosi maahan muuttamisen jälkeen. Kaliforniaan muuttaessa kuopus meni ala-asteen (elementary school) viimeiselle eli viidennelle luokalle eli jo heti seuraavana keväänä oli edessä ala-asteen päättyminen ja siirtyminen seuraavalle kouluasteelle. Kuopuksen koulu oli näköetäisyydellä meidän kodista ja niinpä Roosa käveli yksin koulumatkat. Ala-asteen ylemmillä luokilla oli lupa tulla yksin kouluun, kun pienemmille koululaisille vaadittiin saattaja koulumatkalle. Yleensä muihin lasten vanhempiin tutustuu parhaiten koulun pihalla, mutta nyt en ollut juuri ennättänyt tutustua muihin vanhempiin, kun olin päivät töissä ja tuota saattopalveluakaan tarvittu. Roosa oli kertonut, että viimeisenä päivänä he esittävät koulun pihalla lauluesityksen, jota he olivat harjoitelleet useamman viikon ajan. Halusin tietenkin nähdä ja kuulla esityksen eli otin puolipäivää vapaata töistä ja säntäsin koululle kuuntelemaan mainostettua oppilaiden lauluesitystä. Hämmästykseni oli sanoinkuvaamaton, kun huomasin muiden vanhempien varustautumisen juhlaan. Monilla vanhemmilla oli mukanaan ilmapalloja, kukkakimppuja ja kannustuskylttejä; "Sinä teit sen" (You made it!). Minulle ei ollut tullut mieleenkään, että ala-asteen päättymistä pitäisi juhlia noin suureellisesti. Mieleen tuli omat ala-asteen kevätjuhlat. Koulun pihalla pakkauduttiin Hakolan linja-autoon, joka vei meidät lähikirkkoon. Kirkossa kuunneltiin kai joku puhe, laulettiin suvivirsi ja sitten takaisin koululle, jossa meille jaettiin todistukset ja eskimojäätelöpuikot. Vanhempia ei ollut mukana niissä seremonioissa eikä kotonakaan kukaan suuremmin noteerannut tuota merkkipaalua. Hieno päivä se silti oli, pitkä kesäloma alkoi ja lieneekö aika kullannut muistot, mutta muistini mukaan kevätjuhlapäivänä aina paistoi aurinko.

Seuraava kosketus amerikkalaisiin valmistujaisjuhliin oli esikoisen yläasteen (middle school) päätösjuhla. Nyt kotiin oli tullut kutsu jo hyvissä ajoin aikatauluineen. Siitä huolimatta nekin juhlallisuudet menivät meidän perheellä matalalla profiililla. Hannu oli työreissulla Aasiassa, kuopus halusi mieluummin mennä telinevoimistelutreeneihinsä eli minä yksin istua nökötin meidan perheen juhlayleisönä. Hennalle oli sentään ostettu uusi punainen juhlamekko. Aikamoinen kinastelu taidettiin käydä mekko-ostoksilla ennenkuin päästiin yhteisymmärrykseen mekon mallista ja helman soveliaasta pituudesta.

Pari vuotta myöhemmin kuopuksen yläasteen (middle school) loppuessa meilläkin alkoi jo olla historiaa Amerikassa niin pitkään, että osallistuimme juhlintaan riehakkaasti. Olimme kaikki paikalla juhlatilaisuudessa, Roosalle oli tilattu kaulaan aito kukkaseppele (lei), Henna oli askarrellut onnittelujulisteen ja illaksi olimme varanneet pöydän italialaisravintolasta Frankie Johnnie & Luigi too.

Lukion (high school) valmistujaisjuhliin päästäessä meidän perhe oli jo täydellä sydämmellä mukana juhlinnassa. Viimeisen vuoden alkaessa koululta ja vanhempainyhdistykseltä tuli tasaiseen tahtiin tiedotteita kevään juhlaseremonioista. Vanhempainyhdistyksen aktiivit käyttivät satoja tunteja valmistellessaan juhlia nuorille. Ehkä nuorten eniten odottama juhla on prom, jossa nuoret pukeutuvat toinen toistaan upeampiin asuihin illan tanssiaisia varten.


Prom-juhla oli vain alkusoittoa juhlien kavalkaadille ja ohjelmassa oli valmistuvien picnic, ditch day (päivä, jolloin nuoret pinnaavat koulusta ja kokoontuvat jonnekin muualle koulun sijasta), vanhempien kanssa juhlittavat diplomien jakojuhla koululla ja valmistuvien läpi yön kestävä juhla salaisessa paikassa. Yöjuhlan paikka vaihtuu vuosittain ja se pidetään salassa jopa valmistuneita, jotta juhlapaikalle ei pääsisi kutsumattomia vieraita tai kukaan ei voisi salakuljettaa esimerkiksi alkoholia etukäteen paikalle. Amerikalaisnuorethan valmistuvat high schoolista yleensä noin 18-vuotiaina ja alkoholin anniskelu sallittu vain yli 21-vuotiaille. Diplomien jaon jälkeiset yöjuhlat siis juhlitaan ilman alkoholia. Nuoret kuljetetaan linja-autoilla juhlapaikalle, joka oli täysin heidän käytössään. Esimerkiksi kuopuksen valmistuessa vanhempientoimikunta oli varannut läheisen huvipuiston yksityiskäyttöön yöksi ja nuoret saivat ilmaiseksi käyttää huvipuiston laitteita ja heille oli järjestetty paikalle herkkuja. Koulun järjestämien juhlallisuuksien lisäksi me pidimme vielä kotona suomalaisia ylioppilasjuhlia vastaavan juhlan, jonne kutsuimme lähimmät ystävät ja tutut.



Tänä keväänä meillä oli edessä taas kerran valmistujaisjuhla, nimittäin esikoisen valmistuminen collegesta. En ole koskaan ollut collegen (yliopiston) valmistujaisjuhlissa ja innolla odotin tapahtumaa. Minua on jäänyt harmittamaan oma vaisu valmistujaisseremoniani yliopistossa ja ajattelin, että haluan varmistaa ettei Hennalle jää samanlaiset ajatukset. Suomessahan yliopistosta valmistutaan, kun saadaan riittävä määrä opintoja kasaan ja lopputyö valmiiksi. Olin saanut opinnot kasaan aiemmin ja diplomityön valmistuttua marraskuussa, sain hakea diplomini ja todistukseni koruttomasti yliopiston kansliasta kansliavirkailijalta joulukuun puolessa välin. Vanhempien luona ja kaveripiirissä järjestettiin kyllä juhlat, mutta ei yliopistolla. Oulun yliopistossa otettiin sinä vuonna käyttöön uusi käytäntö, jossa keväällä järjestettiin pienimuotoiset juhlat kaikille sinä lukukautena valmistuneille. Minäkin ilmoittauduin kevään juhlaan mukaan, mutta en osannut pitää sitä suurena seremoniana. Olinhan jo ollut valmis diplomi-inisinööri jo kuukausia ja töissäkin pitkän pätkän valmistumisen jälkeen. En edes hoksannut kutsua ketään perheestäni paikalle. Monilla muilla oli juhlassa vanhempansa ja isovanhempansakin hurraamassa valmistuneille. Olo tuntui aika orvolta ja yksinäiseltä. Onnekseni paikalla oli yksi innokas valokuvaaja, joka ikuisti hetken, kun teknisen tiedekunnan dekaani Sakari Kurronen onnittelee minua tilaisuudessa valmistumisestani.



Ikävä kylla korona sotki suunnitelmani Hennan valmistujaisiin osallistumisesta. Perinteisistä juhlallisuuksista oli luovuttu ja college järjesti valmistuville vain Slug crossing tapahtuman, jossa valmistuneet kävelivät vuoronperään seremoniateltan läpi. Tilaisuuden nimi oli Slug crossing, koska koulun maskotti on slug (etana). Onneksi college järjesti tilaisuudesta live-lähetyksen ja sen mukana pääsimme paikalle. Itse asiassa näimme etäyhteyden kautta paremmin nuoret kuin olisimme nähneet perinteisessä tilaisuudessa. 


Jos esikoisen valmistujaisjuhla jäi vajaaksi koronan takia, onneksi meillä on kuitenkin vielä todennäköisesti edessä uusia mahdollisuuksia. Kuopus valmistunee collegesta parin vuoden päästä ja molemmilla tyttärillä on tarkoitus tehdä Batchelor tutkinnon lisäksi myös Masters tutkinto eli lisää juhlia on toivon mukaan odotettavissa lähitulevaisuudessa. Perheen pienimmäinen Rocky sen sijaan ei ole ilmoittanut jatko-opintohaaveistaan. Hänelle taitaa riittää vuosia sitten hankittu pentukoulun diplomi.








tiistai 1. kesäkuuta 2021

Kilpakuntoilijan pyhäpäivä

Kilpakuntoilija on sana, jonka varastin toisen intohimoisen juoksijan blogista (kiitos Virpi T.). Minusta se kuvaa niin hyvin meitä kuntoilijoita, jotka olemme hurahtaneet kilpailemiseen. Kisaamisen adrenaliiniryöppy on koettava yhä uudelleen ja testattava "paljonko koneesta lähtee". Vaikka olisi niin paljon helpompi jäädä sohvaperunaksi tv:n ääreen, jostain syystä löydän itseni kerta toisensa jälkeen lähtövaatteen alta haastamassa itseäni jos jonkinlaisissa kissanristiäisissä.


Toukokuun tavoitteeksi olin asettanut Colorado Run 10km juoksun. Vaikka matka ei ole 10 km:ä pidempi, ihan helppo lenkki ei ole edessä. Kisassa kivutaan ensin Maniac Hill (Mielipuolimäki) ylös ja sitten sieltä tullaan alas. Lähtöpaikkakin sijaitsee noin mailin korkeudessa eli puuskutusta on odotettavissa. Olen Pohjanmaan lakeuksilta kotoisin, mutta jostain syystä nämä haasteelliset mäkireitit kiehtovat minua enemmän kuin tasaisten reittien ennätystalkoot. Tämä kisa juostaan asvalttitietä pitkin eli maastoon ei sentään tällä kertaa sännätä. 



Tänä vuonna Colorado Run järjestetään Memorial päivänä eli suomalaisittain kaatuneiden muistopäivänä. Kisa-areena eli Spring Creek Park on koristelty lippumerellä ja paikalla on paljon veteraaneja. Memorial päivä on tärkeä juhlapäivä ja myös yleinen vapaapäivä. Muutama vuosi sitten olimme Memorial päivänä syömässä Applebee's -nimisessä amerikkalaisessa ravintolassa, joka tarjosi ilmaisen lounaan veteraaneille päivän kunniaksi. Myönnän hätkähteneeni tarjoilijan kysyessä minulta, olenko veteraani ja oikeutettu ilmaiseen lounaaseen. Sana veteraani tuo meille suomalaisille mieleen harmaahapsisen vanhuksen, mutta Amerikassahan veteraani voi olla myös nuorehko mies tai nainenkin. Minullakin on nykyään työkaverina minua nuorempi mies, jolla on sotilasura takana ja hän on palvellut mm. Afganistanissa.

Monet kilpailijat ovat sonnustautuneet päivän kunniaksi Amerikan lipun värehin tai heillä on tähtilippu paita tai vaikkapa sukat. Vaikka minullakin on nykyään Amerikan passi Suomen passin lisäksi, en vielä ole niin amerikkalaistunut, että kisailisin tähtilipun väreissä. Olen päättänyt, että mikäli edustan jotain itseni lisäksi kisoissa, se on Suomi tai sitten voin kantaa paikallisen urheiluseuran paitaa.


Colorado Run pitää sisällään tänä vuonna 3 eri kategoriaa: 10 km, 5 km ja reppusarjan. Lyhyin matka eli 5 km kiertelee puiston kävelypolkuja ja reitti on täysin tasainen. 10 km juoksijat ja reppusarja suuntaavat haastamaan itsensä Mielipuolimäessä. Reppusarja on tarkoitettu kuntoilijoille, jotka haluavat kunnioittaa veteraaneja ja palveluksessa menehtyneitä ja he kantavat kisassa joko 10 lb tai 20 lb reppua (4.5kg tai 9kg). Repun saa sentään itse valita, mutta se on punnittava ennen lähtöä lähtöalueella. Lisäksi järjestäjä on keksinyt lisäporkkanan juoksijoille eli ensimmäisinä Mielipuolimäen huipulle saapuvat palkitaan erikoispalkinnoin.

Kisaa edeltävä päivä sujuu minulta lähinnä hermoillessa. 300 aurikoisen päivän Coloradossa sataa harvoin koko päivän vettä, mutta kisaa edeltävänä päivänä vettä tulee koko päivän rajusti. Vilkuilen sääsovellusta puhelimesta hermostuneesti pitkin päivää. Mielipuolimäki on jo itsessään riittävä haaste, en haluaisi vesisadetta lisäkiusaksi. Sinnikkäästi ennuste näyttää 50% todennäköisyyttä vesisateelle kisapäivänä. Kaliforniassa asuessani hymähdin kisaesitteiden lauseille, jossa huomautettiin ettei kisaa peruta vesisateen takia. Jos Coloradossa sataa harvoin, Kaliforniassa sataa vielä harvemmin ja vesisateessa ulkoilu on jotain käsittämätöntä. Jos olin lenkillä vesisateessa, ohi kulkevat autot tööttälivät ja ihmiset saattoivat huutaa kannustushuutoja ihan kuin olisin ollut tekemässä jotain urotekoa. Joskus Kaliforniassa juoksukilpailuissa vesisateen sattuessa näki kilpailijoilla mitä ihmeellisempiä asuvirityksiä. Hulluimmasta päästä oli erään juoksijan pitämät uimalasit maratonkisassa. No, kaverilla ei ainakaan kastunut silmät, vaikka muuten saattoi olla aika epämukava juoksu.

Herään kisa-aamuna ilman herätyskelloa jo heti viiden jälkeen. Kisan starttiaika on klo 8 eli aamiainen täytyy syödä hyvissä ajoin ellei halua vatsaongelmia. Onnekseni sade on kaikonnut ja sää näyttää täydelliseltä juoksutapahtumalle. Ei liian aurinkoista eikä edes tuulta. Saan tällä kertaa tukijoukon matkaan eli puolisoni lähtee huoltaja-valmentajaroolissa kisapaikalle. Sovimme, että käyn alkuverryttelylenkillä ja palaan antamaan takkini hänelle ennen lähtöä. Nyt koronan helpottaessa alueellamme kisapaikallakaan ei enää vaadita maskeja. Suurin osa coloradolaisistakin on saanut kuten minäkin jo molemmat rokotepiikit.

Lähtöalueeksi järjestäjä on valinnut puiston ruohokentän. Manailen vähän, koska nurmikko on vielä märkä edellisen päivän sateesta. Onneksi nurmialueella juostaan vain lyhyt pätkä eli kengät ja sukat tuskin kastuvat läpimäriksi. Kuuluttaja kertoo lähtöön olevan 5 min ja kehottaa juoksijoita siirtymään lähtöalueelle. Eliittisarjan juoksijat asettuvat lähtövaatteen alle ja me muu rupusakki vähän taaemmaksi. Kisaan on ilmoittautunut vajaat 350 juoksijaa.

Vihdoin lähtölaukaus kajahtaa ja säntäämme matkaan. Ensimmäiset sadat metrit sujuvat oikeaa vauhtia ja omaa paikkaa ruuhkassa etsien. Yritän ottaa alun varovasti muistaen edessä olevan hurjan ylämäen, mutta ensimmäinen kilometri menee vähän turhankin vauhdikkaasti. Toinen ja kolmas kilometri ovat loivaa ylämäkeä, vauhti hiipuu vähän, mutta matka sujuu hyvin. Kellon piippatessa kolmannen kilometrin alkua tiedän, että nyt ollaan homman ytimessä. Ylämäki jyrkkenee ja vauhti hidastuu. Reitti on tuttu, sillä olin käynyt juoksemassa sen aiemmin ja autollakin olen ajanut tienpätkän usein. Hengitys alkaa vinkua, mutta mieli on korkealla saavuttaessani muutaman edellä olevan juoksijan. Jotkut näyttävät ottavan kävelyaskelia, mutta minä en sellaiseen sorru. Tosin kävelyvauhti oli suurin piirtein yhtä nopeaa kuin kuin juoksu noin jyrkässä ylämäessä eikä energiaa kuluisi niin paljon, mutta henkisesti se olisi luovutus. Tämähän on juoksukilpailu. Mäen puolessa välin on juottoasema.  Ohitan juottopaikan ottamatta juomista, mutta nautin vapaaehtoisten kannustuksista ja huikkaan heille kiitokset. Reisissä ei juuri ole enää voimia, puuskutus lisääntyy ja aurikolasitkin huurtuvat. Onneksi järjestäjä on valinnut punaiset liikenneohjauskartiot reitille. Ne näkyvät huurteisten aurikolasienkin läpi. Vihdoin ylämäen huippu näkyy. Viimeinen pinnistys ja ei maali, mutta puoliväli häämöttää. Siinä vaiheessa se tuntuu maalilta. Alamäki täältä tullaan!

Yritän pitää askeleen rentona alamäessä, mutta tunnen ikävän pistoksen kyljessäni. Onneksi se ei haittaa juoksua kovinkaan paljon ja yritän omien usein muille jakamieni ohjeideni mukaan hengittää syvään ja pitää ryhdin suorana, jotta saisin pistoksen häipymään. Pistos vaivaa minua vielä seuraavan kilometrin ajan, mutta en lannistu, puolimatka on ohitettu ja matkaa ei ole jäljellä paljon. Tsemppaan itseäni ystäväni Annen ohjein "väsymys on pääasiassa korvien välissä, älä anna sen ohjata sinua". 

Minun urheilukelloni mittaa kilometrejä, mutta järjestäjä on merkinnyt reitille mailit. Olen niin onnellinen, kun ohitan 5 mailin merkin ja tiedän reitin kääntyvän pian kohti puistoa. Jyrkkä alamäki on muuttunut loivaksi myötäleeksi, mutta tässä vaiheessa se ei tunnu alamäeltä. Vähän 5 mailin merkin jälkeen 5 km juoksijoiden reitti yhtyy meidän reittiimme. Kirin rinta rinnan 5 km juoksijoiden kanssa kohti maalia. Se ei oikein tunnu reilulta, sillä minulla on takana 9 km juoksua haastavine mäkineen ja he kirmaavat tasaisen reittinsä viimeiselle pätkälle. Pari vanhempaa miestä ohittaa minut muutama sata metriä ennen maalia. En tiedä, ovatko he 5 km kisaajia vai samalta reitiltä kuin minä, mutta sisuunnun ja tempaisen vielä viimeisillä voimillani kunnon loppukirin. Kuulen Hannun kannustukset ja pääsen ohi molemmista miehistä. Ylitän taas kerran maalilinjan henki vinkuen, mutta suhteellisen tyytyväisenä suoritukseeni.

Huomaan juoksututtavani Conin maalialueella ja käyn antamassa fist pumpin hänelle. Coni on syntyjään sveitsiläinen ja minua selvästi nopeampi ylämäissä. Ehkä hänen alppimaakokemuksensa on antanut hänelle paremmat lähtökohdat mäkijuoksuun kuin Pohjanmaan tasaiset pellot. Hän on minua jokin verran nuorempi eli kilpailimme tänään eri ikäsarjassa.

 


Pian on palkintojenjaon aika. Kisan nopein mies on taivaltanyt reitin 35 minuutissa ja Coni voittaa oman ikäsarjansa. Olen naisista 14:ksi nopein ja ikäsarjani toinen. Kaikki palkitut saavat palkinnoksi chips&salsa -pussin. Ihan mukava palkinto, mitaleita on jo ihan tarpeeksi komeron laatikossa. Toinen sija jää vähän kaihertamaan mieltäni. Ainahan sitä haluaa voittaa, kun numerolapun kiinnittää paitaansa. Kuulen myöhemmin, että ikäsarjani voittanut nainen on kipittänyt muutama vuosi sitten maratonin kolmeen tuntiin, vau! Ehkä voin elää tämänkin tappion kanssa. Kisasta jäi mukava fiilis ja sainhan muistoksi vielä Colorado Run kisapaidankin.




maanantai 17. toukokuuta 2021

Rakkaat naapurit

Tämä blogiteksti ei ole ruotsalaisista, vaikka otsikko helposti siihen viittaakin. Tarkoitus on tarinoida naapureista, joihin meillä on ollut vuosien varrella ilo tutustua. Laskin, että ollaan puolison kanssa asuttu yhdessätoista eri osoitteessa, neljässä eri maassa, eli pienimuotoista empiiristä vertailua voidaan tehdä eri maidenkin naapureiden välillä. Tietenkin nämä on meidän kokemuksia ja ei niitä ei suoraan voi yleistää, mutta ehkä jokinlainen idea on saatu, miten eri paikoissa suhtaudutaan naapureihin.



Meillä on koira eli käyn kaksi kertaa päivässä kartoittamassa koiran kanssa naapuruston. Täällä Coloradossa naapureista ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa. Kaikki moikkaavat kadulla ja usein pysähtyvät rapsuttamaan ja lepertelemään Rockylle. Koiralenkillä saattaa mennä välillä pidempäänkin, kun vaihdetaan kuulumiset tuttujen ja toisinaan ihan tuntemattomienkin kanssa. Vaikka kotikaupunkimme Fort Collins ei ole nykyään mikään pikkukaupunki, asukkaita vajaat 200 000, on se säilyttänyt mukavan pikkukaupunkimaistunnelman. Jopa minun lenkkeillessä lähikaduilla pihalla puuhastelevat tuntemattomat ihmiset heilauttavat kättään minua tervehtien. Olisi mukava ajatella, että kepeä askeleeni saa heidät vilkuttamaan ja kannustamaan harrastustani, mutta rehellisyyden nimissä en usko heiluttelun liittyvän juoksuhabitukseeni. Naapureiden huomioonottaminen ei täällä jää vain vilkutteluun ja kuulumisten vaihtoon vaan esimerkiksi sankan lumisateen sattuessa meidän ollessa reissussa, naapuri tekstaili ravistelleensa meidänkin puiden oksilta lumet ettei syksyllä istuttamamme puiden oksat katkeile raskaan lumen alla.

Entäs sitten muualla. Ensimmäisellä ulkomaan komennuksella Britaniassa havaittiin, että autot ovat hyvin tärkeitä briteille. Olimme silloin lapseton nuoripari ja aluksi meillä ei ollut autoa vaan poljimme töihin polkupyörillä aivan kuten tehtiin Oulussakin. Naapurit eivät noteeranneet meitä mitenkään, olimme kai ulkomaalaisia kummajaisia pyöriemme kanssa. Liikenteessä herätimme hilpeyttä, kun kuljetimme tavaroita kaupasta kotiin pyörän tarakalla. Tuli todistettua, että jopa DVD-soittimen voi näppärästi kuljettaa kotiin pyörän takaritsillä. Muutaman viikon intensiivisen pyöräilyperiodin jälkeen teimme autonostoreissun Saksaan Müncheniin. Kun pihaan ilmeistyi 300-sarjan BMV, alkoivat naapuritkin vihdoin tervehtiä meitä. 

Asuimme tuolla ensimmäisellä työkomennusreissulla pienessä omakotitalossa Camberleyssä Surreyn maakunnassa. Lähinaapureina meillä oli Rob ja Lisbet, jotka olivat silloin noin omien vanhempieni ikäluokkaa eli meitä reilusti vanhempia. Rob lähti joka aamu töihin harmaalla Vauxhall-autollaan huolellisesti silitetyssä paidassa, kravatti kaulassa ja salkku kainalossa. Robin startatessa autoaan Lisbet tepasteli pihalle aamutakissa, tohveleissaan ja teemuki kädessä toivottamaan miehelleen mukavaa työpäivää. "Have a wonderful day darling!" (Ihanaa päivää rakkaani!). Naapureiden aamurutiini sai hymyn huulilleni joka aamu, kun itse valmistauduin omaan työpäivääni. Vastaavanlaista episodia en voinut kuvitellakaan tapahtuvan maalaiskylässä, josta olen kotoisin. Isäni mielestä kravatti täytyy "köyttää" kaulaan vain hautajaisia, ristiäisiä, häitä tai jotain muuta juhlavaa tilannetta varten. Niistä kotiin palattaessa hän jo autossa repii kravatin pois kaulastaan. Äidilläni en ole koskaan nähnyt aamutakkia, saunatakki kyllä on, mutta se on ihan eri asia. Aamutossut löytyy, tosin nykyään Crocsit ovat tainneet syrjäyttää perinteiset tohvelit. Kyllä äitinikin varmasti toivoi isällä olevan hyvän työpäivän, mutta se tapahtui varmasti pienimuotoisemmin elein. Ja täytyy myöntää etten minäkään pääse Lisbetin tasolle, vaikka saatankin toivottaa puolisolle hyvää työpäivää. Tai ehkä toivotan sitä, kun hän lähtee pidemmälle työreissulle. Taitaa normaaliaamut sujua enemmän murahtelun merkeissä.

Rob ja Lisbet olivat mukava pariskunta. Rob jopa kutsui meidät oluille kerran meidän jutustellessa etupihalla. "Joo totta kai tullaan, ei meillä ole mitään ohjelmaa illaksi". Viimeistään istua nököttäessä heidän sohvannurkalla tajusimme, että tämä kai oli sitä englantilaista small talk -kohteliaisuutta ja meidän ei odotettu ponkasevan sisälle saman tien. 

Briteilla oli joitakin hauskoja tapoja, jotka toistuivat joka viikko. Joka sunnuntaiaamupäivällä miehet pesivät autonsa talon etupihalla. Sitä ei koskaan tapahtunut iltapäivällä tai lauantaina vaan sunnuntaiaamupäivät oli pyhitetty siihen puuhaan. Pian Hannukin omi tavan ja meidän auto kiilteli kilpaa muiden autojen kanssa sunnuntain pesusession jalkeen. Muuten naapureita ei juuri näkynyt ja korkeat aidat pihojen välillä takasivat yksityisyyden ja estivät näkyvyyden naapureiden takapihoille.

Tanskassa asuessa huomattiin paikallisten rentoon suhde elämään ja nautiskeluluonne. Naapureilla oli jatkuvasti vieraita ja aina jonkinsorttiset juhlat meneillään tai vähintäänkin suunnitteilla. Juhlia järjestettiin mitä pienimmistäkin aiheista. Syntymäpäivat tietenkin juhlittiin, mutta myös palkkapäivä, hellepäivä, pakkaspäivä, jul öl julkaisupäivä ja mitä nyt ikinä vain voi keksiä juhlien aiheeksi. Tanskalaiset olivat myös hyvin anteliaita ja saimme nauttia naapureiden puutarhan tuotoksista ja ilmestyipä meidän ovelle vaaleanpunainen barbiautokin. Tyttöjen barbit ajelivat vuosia tuolla upealla ilmestyksellä ja vieläkin tytöt mainitsevat sen yhtenä parhaana Tanskan muistona. Tanskalaiset ovat kaikin puolin hyvin avoimia ihmisiä. Tyylikkäissä kööpenhaminalaiskodeissa ei ole verhoja ja heitä ei huikkaakaan häiritse, jos joku haluaa katsella ikkunasta sisälle.


Toisella Brianian komennusreissulla meillä oli sitten jo kaksi kouluikäistä tenavaa. Asuimme tuolloin Thamesin kupeessa Richmondin ja Twickenhamin rajalla eli Suur-Lontoon alueella. Lapsia ei voinut päästää yksin koulumatkalle vaan heidät piti saattaa kouluun menen tullen. Samalla tietenkin tutustui mukavasti naapuruston lapsiin ja heidän vanhempiinsa. Koska kaikilla oli koulupuvut, oli helppo tunnistaa saman koulun oppilaat. Vaikka olen suhteellisen sosiaalinen, ainakin suomalaisittain, täytyy myöntää joskus small talkin olevan liikaa. Noina äreinä aamuina hoputin tytöt liikkeelle vähän aiemmin, jotta ennätimme koulureitille ennen muita ja en pilannut naapurisuhteita olemalla töykeän hiljainen.

 


USAssa olemme asuneet vain kahdessa osavaltiossa, nyt Coloradossa ja sitä ennen Kaliforniassa piilaaksossa. Piilaaksossa on ihmisiä joka maailmankolkasta ja naapurustokäytannöt hyvinkin erilaiset riippuen, mistä naapurit ovat kotoisin ja mitä he tekevat töikseen. Kerran Cupertinossa naapurimme järjesti takapihallaan picnic-juhlat, jonne oli kutsuttu lähinaapurit nyyttäriperiaatteella. Kilistimme ovikelloa omenapiirakka ja grillipihvit kassissa ja hämmästyksemme oli suuri, kun totesimme ettei isäntäperhe ollut itse osallistunut tarjoilun hankkimiseen mitenkään. Grilli oli hädin tuskin lämmin ja juhlissa naposteltiin vieraiden tuomia antimia pahvilautasilta ja muoviaterimilla. Mukavat juhlat niistäkin tuli ja juttua riitti, vaikka tarjoilu oli vähän vaatimattomampaa. Pahvilautasiin ja -mukeihin ja muoviaterimiin on tullut törmättyä aika monissa illallisjuhlissa. Monilla amerikkalaisilla ei tunnu olevan kaapissa posliiniastioita kuin juuri ja juuri oman perheen jäsenille eikä heitä tunnu häiritsevät kertakäyttöastioiden käyttö. Jos Cupertinon naapureilla oli vaatimattomampi picnic kattaus, on toisenlaisiakin juhlia koettu. Yksissä Los Altosissa järjestetyissä pienissä muutaman perheen illaisjuhlissa talonisäntä ensi töikseen avasi $400 punaviinipullon. Ja illalliskattauksessa oli Willeroy&Boch -posliinit, kangasservetit ja tyylikkäät aterimet. Niihinkin juhliin meidät oli kutsuttu nyyttäri-idealla, mutta vieraiden tuomiset olivat vain lisänä isäntäparin menussa. Onnittelin itseäni, että olin sentään panostanut vähän enemmän tuomiini alkupaloihin. Olin leiponut ruisleivän ja tehnyt siitä pieniä cocktailpaloja lohella ja tuorejuustolla. Olin sentään älynnyt ostaa tuoretilliä koristeeksi enkä ollut tyytynyt maustepurkkiversioon. Piilaaksossa ei tosiaankaan aina tiedä, mitä odottaa juhliin mennessä. Kerran hakiessa tyttöjä heidän voimistelukauden päättäjäisistä heidän joukkuekaverinsa kotoa ihmettelin, mitä kaikki ne aikuiset ihmiset tekivät juhlissa. Tytöt kertoivat, että isäntäperhe oli tilannut catering palvelun hoitamaan tarjoilun, puutarhassa oli kaksi uima-allasta, poreamme ja muuta mukavaa. Ja huikea kokemus oli myos puolison työkaverin ranskalaisrouvan järjestämä pieni illallisjuhla heidän kotona. Laurenin harrastus on kokkaus ja hän tosiaan oli panostanut tarjontaan.

Suomessa mukavimmat muistot naapurustosta on meidän rivitaloasunnosta. Taloyhtiöllä oli mukava pieni yhteinen piha ja grillikatos leikkikenttineen ja talkoissa tutuistuimme nopeasti naapureihin. Henna oli noin vuoden ikäinen meidän siellä asuessa ja naapurin pikkutytöt innokkaasti soittelivat ovikelloa ja pyysivät Hennaa leikkimään. Henna istui mielellään naapurin pikkutyttöjen kärryissä ja tytöt saivat kiltin oikean vauvan leikkeihinsä. 

Omakotitaloon Oulun kupeessa olevaan Kempeleeseen muuttaessa naapureihin ei juuri tutustuttu. Heillä ei ollut pieniä lapsia ja oma arki oli niin kiireinen ettei itsekään tullut tehtyä mitään suurempia liikkuja naapureiden suuntaan. Kempeleessä meillä oli iso tontti eli senkin takia naapurit olivat jäivät etäisemmiksi. Muistan kerran yhden naapurin laittaneen meidän postilaatikkoon lapun, jossa toivottiin ettemme ajaisi nurmikkoa seuraavana lauantaina. Heillä oli hääjuhlat takapihalla. Heidän lapset olivat selkeästi eri vaiheessa kuin meidän leikki-ikäiset tenavat, jotka pyöräilivät näppärästi kavereidensa luokse vähän etäämmälle eivätkä tarvinneet saattajaa kuten Britanissa ja USAssa.

Monenlaista naapuria on tosiaan nähty ja koettu. Omasta mielestäni hyvän naapurin ei tarvitse olla sydänystävä, mutta toivon heidän olevan ystävällisiä, auttavaisia, tervehtivän kohdattessa ja ei liian tungettelevaisia vaan antavan tilaa ja rauhaa tarvittaessa. Sellainen yritän olla itse omille naapureilleni paikasta ja maasta riippumatta.


tiistai 20. huhtikuuta 2021

COVID-19 rokotteesta silmälaseihin

Nyt on sitten meidän perheessä kaikki saaneet COVID-19 rokotteen. Kuopus sai ensimmäisen pistoksen tänään ja me muut on saatu jo toinenkin piikki. Aika jouhevasti kaikki on yllättäin sujunut. Tietenkin täällä USAssakin rokotusten antaminen aloitettiin terveydenhuoltotyöntekijöistä, vanhuksista ja riskiryhmistä, mutta nopeasti siirryttiin jo muihinkin ryhmiin. Nyt rokoteaikaa pääsee varaamaan jo kaikki yli 16-vuotiaat koko maassa. Alaskassa raportoitiin eilen rokotetun jo 80% osavaltion väestöstä ja he jopa mainostavat tarjoavansa rokotteita turisteillekin kesäkuun alusta alkaen.


Minä ja Hannu saatiin rokotteemme sellaisessa isossa drive through -rokotepaikassa. Aika varattiin netissä, kun siihen saatiin lupa. Ihan ensimmäisiin ryhmiin ei kuuluttu, kun ollaan perusterveitä, mutta maaliskuussa kuitenkin saimme jo ensimmäisen piikin. Rokotepäivänä ajeltiin rokotuspaikalle autojonoon. Jonoja oli useita. Jonottaessa tarkistettiin tiedot ja jonon päässä tuikattiin rokote olkapäähän. Sitten rokotekortti käteen ja isolle parkkipaikalle odottamaan 15min. Ellei oireita ilmennyt sai ajaa takaisin kotiin ja kolmen viikon päästä sama rutiini. Koko homma oli ohi alle puolessa tunnissa. Yksi paikan vapaaehtoistyöntekijöistä mainitsi, että he rokottavat parhaina päivinä 4200 ihmistä. Ja paikka on auki joka päivä, arkena ja pyhinä.

Meidän esikoistytär sai rokotteen jopa meitä vanhempia aiemmin, kun hän on opiskelujen ohella töissä ravintolassa ja muun muassa ravintoloiden ja ruokakauppojen työntekijät, maanviljelijät ja opettajat prioirisoitiin rokotejonossa. Hennan työpaikka ja monet muutkin ravintolat antavat jopa rahallisen bonuksen työntekijöilleen, jotka ottavat COVID-19 rokotteen. Ravintolan omistalle on tärkeätä, että työntekijät pysyvät terveinä ja ravintola voi lisäksi mainostaa itseään turvallisena ruokapaikkana hyvän rokotekattavuuden takia. Miksi tuollainen bonus sitten tarvitaan? Ravintoloissa on usein töissä monia "paperittomia" työntekijöitä, jotka välttelevät kaikenlaisia viranomaiskontakteja. Yhdysvalloissa on heitä on noin 12 miljoonaa (yli 3% väestöstä). Heillä siis ei ole virallista oleskelulupaa Yhdysvalloissa, mutta monet heistä tekevät töitä aivan kuten me muutkin ja maksavat veronsa Yhdysvaltoihin. Tässä maassa verot voi maksaa, vaikka työntekijällä ei ole sosiaaliturvatunnusta. Osa paperittomista ihmisistä on tullut maahan vanhempiensa matkassa pieninä taaperona ja eivät näin ole koskaan edes tutustuneet aiempaan kotimaahansa ja eivät ehkä edes osaa aikaisemman kotimaansa kieltä. Näiden DACA (Deferred Action for Childhood Arrivals, "Dreamers") lasten oikeuksista saada kansalaisuus on tullut kiivas väittelykohde politiikoille. 

Rokotejonossa tuli mieleen omat kouluajan rokotukset ja terveystarkastukset. Terveydenhoitaja Helena kävi meidän pienellä ala-asteella säännöllisin väliajoin. Rokotteiden ohella hän yleensä mittasi pituuden, painon ja otti verinäytteen sormenpäästä hemoglobiinin määritystä varten. Tuloksena oli minun kohdalla väistämättä aina maksamakkarakuuri. Hemoglobiini oli liian alhainen ja sain käskyn kertoa äidille, että maksamakkaraa pitää laittaa reilusti leivän päälle. No, se oli ihan ok, kun pidin ja pidän edelleen maksamakkarasta. 

Vähän surullisempaa oli, kun hän kertoi minun tarvitsevan silmälasit. Vihasin ajatustakin silmälaseista ja en ollut kertonut kenellekään, että en juuri nähnyt mitään opettajan kirjoittaessa liitutaululle. Keskityin kuuntelemaan tarkasti ja vilkuilin vieruskaverin vihkosta, mitä hän sinne kirjoitti. Narahdin isäinpäiväkorttia tehtäessä. Askartelimme koulussa isäinpäiväkortit, joihin liimattiin pienet höyhenet. Korttiin kirjoitettiin pitkä ohje, miten isä voisi laittaa höyhenet selkäänsä ja päästä lentoon. Opettaja kirjoitti ohjeen liitutaululle ja meidän piti kopioida se omiin kortteihimme. En nähnyt kertakaikkiaan mitään pienestä kirjoituksesta, teksti oli liian pitkä muistettavaksi opettajan lukiessa sen ääneen ja itkuhan siinä tuli. En voisi antaa korttia isälle, jos siinä lukisi jotain hölynpölyä. Oli pakko tunnustaa etten nähnyt tekstiä taululta. Seuraavalla viikolla kouluterveydenhoitaja Helena ajeli koululle E-taulunsa kanssa ja tarkisti näköni. Juu, ei epailystäkään, tyttö tarvitsee silmälasit. Itkin lohduttomasti ja hän yritti kertoa, kuinka hänen tyttärensä Maija oli ilostunut saadessaan lasit ja vihdoinkin nähdessään hyvin. Sillä hetkellä Maija tuntui maailman typerimmältä ihmiseltä, kuka voi riemastua silmälaseista!


Sain tosiaan silmälasit ollessani kolmannella luokalla. Äitini teki parhaansa kannustaessaan minua silmälasiasiassa ja sain valita mieleiset kehykset. Sininen on lempivärini eli pian minulla oli sievät sinikehyksiset silmälasit. Tarkasti pidin niitä kotelossa ja suostuin laittamaan ne nenälleni vain luokassa, kun piti katsoa taululle. Muuten ne pysyivat nätissä kotelossa pulpetissa ja liihottelin lepakkona ympäriinsä. Tuskin kukaan luokkahuoneen ulkopuolella tiesi mitään minun silmälaseistani. 

Piilolinssit onneksi yleistyvät jo minun ollessa yläasteella ja vanhempani suostuivat hankkimaan minulle sellaiset. Juhlallisesti menimme pieneen optikkoliikkeeseen naapurikunnassa Kannuksessa ja oli ilon päivä, kun sain ensimmäiset piilolinssini. Ne olivat kyllä aika työläät puhdistaa ja vähän epämukavatkin, mutta vähät siitä, pääsinpä eroon silmälaseistani ja vihdoin näin kunnolla ympärilleni. Ehkä nyt koulun liikuntatunnin suunnistuksissa saattaisin jopa löytää muutaman rastin.



Vanhempi tyttäristämme sai silmälasit ollessaan 2-vuotias. Omat silmälasitraumani muistuivat mieleen, mutta yllätyksekseni hänen reaktionsa oli samanlainen kuin kouluterveydenhoitajan Maija-tyttärellä. Oletin, että hän paiskaa lasit välittömästi pois kasvoiltaan kuten hän oli tehnyt aurinkolaseille niitä hänelle tuputtaessani. Reaktio oli päinvastainen. Muistan kuinka hän istui rattaissaan tyytyväisenä ja pyöritteli päätään oikealle ja vasemmalle työntäessäni häntä rattaineen kohti kotia. Hän ilmiselvästi nautti nähdessään paremmin. Ehkä minunkin olisi pitänyt antaa silmälaseilleni mahdollisuus! "Pojasta polvi parenee" sanoo vanha sananlaskukin. Ja näin ikääntyessä likinäköisyydestä on hyötyäkin eli edelleen näen hyvin lukea ilman silmälaseja ja lasini vahvuudet ovat vain pienentyneet ikävuosien karttuessa.




Team building Suomessa ja ulkomailla

Olen osallistunut kymmeniin team building (tiimihengenluonti) tapahtumiin nyt jo yli 20-vuotisen ty ö urani aikana sekä Suomessa että ulkoma...