Valmistujaisjuhlat Amerikassa - kuohuviiniä, kukkaseppeleitä ja ilmapalloja

Amerikassa kaikki on tunnetusti suurta, oli sitten kysymys ruoka-annosten koosta tai tv-kanavien määrästä. Valmistujaisjuhlatkaan eivät ole poikkeus vaan myös niihin valmistaudutaan viikkokaupalla ja niitä juhlitaan riehakkaasti.

Ensimmäinen kokemus amerikkalaisten tavasta juhlia koulun päättymistä saatiin meidän perheellä jo vuosi maahan muuttamisen jälkeen. Kaliforniaan muuttaessa kuopus meni ala-asteen (elementary school) viimeiselle eli viidennelle luokalle eli jo heti seuraavana keväänä oli edessä ala-asteen päättyminen ja siirtyminen seuraavalle kouluasteelle. Kuopuksen koulu oli näköetäisyydellä meidän kodista ja niinpä Roosa käveli yksin koulumatkat. Ala-asteen ylemmillä luokilla oli lupa tulla yksin kouluun, kun pienemmille koululaisille vaadittiin saattaja koulumatkalle. Yleensä muihin lasten vanhempiin tutustuu parhaiten koulun pihalla, mutta nyt en ollut juuri ennättänyt tutustua muihin vanhempiin, kun olin päivät töissä ja tuota saattopalveluakaan tarvittu. Roosa oli kertonut, että viimeisenä päivänä he esittävät koulun pihalla lauluesityksen, jota he olivat harjoitelleet useamman viikon ajan. Halusin tietenkin nähdä ja kuulla esityksen eli otin puolipäivää vapaata töistä ja säntäsin koululle kuuntelemaan mainostettua oppilaiden lauluesitystä. Hämmästykseni oli sanoinkuvaamaton, kun huomasin muiden vanhempien varustautumisen juhlaan. Monilla vanhemmilla oli mukanaan ilmapalloja, kukkakimppuja ja kannustuskylttejä; "Sinä teit sen" (You made it!). Minulle ei ollut tullut mieleenkään, että ala-asteen päättymistä pitäisi juhlia noin suureellisesti. Mieleen tuli omat ala-asteen kevätjuhlat. Koulun pihalla pakkauduttiin Hakolan linja-autoon, joka vei meidät lähikirkkoon. Kirkossa kuunneltiin kai joku puhe, laulettiin suvivirsi ja sitten takaisin koululle, jossa meille jaettiin todistukset ja eskimojäätelöpuikot. Vanhempia ei ollut mukana niissä seremonioissa eikä kotonakaan kukaan suuremmin noteerannut tuota merkkipaalua. Hieno päivä se silti oli, pitkä kesäloma alkoi ja lieneekö aika kullannut muistot, mutta muistini mukaan kevätjuhlapäivänä aina paistoi aurinko.

Seuraava kosketus amerikkalaisiin valmistujaisjuhliin oli esikoisen yläasteen (middle school) päätösjuhla. Nyt kotiin oli tullut kutsu jo hyvissä ajoin aikatauluineen. Siitä huolimatta nekin juhlallisuudet menivät meidän perheellä matalalla profiililla. Hannu oli työreissulla Aasiassa, kuopus halusi mieluummin mennä telinevoimistelutreeneihinsä eli minä yksin istua nökötin meidan perheen juhlayleisönä. Hennalle oli sentään ostettu uusi punainen juhlamekko. Aikamoinen kinastelu taidettiin käydä mekko-ostoksilla ennenkuin päästiin yhteisymmärrykseen mekon mallista ja helman soveliaasta pituudesta.

Pari vuotta myöhemmin kuopuksen yläasteen (middle school) loppuessa meilläkin alkoi jo olla historiaa Amerikassa niin pitkään, että osallistuimme juhlintaan riehakkaasti. Olimme kaikki paikalla juhlatilaisuudessa, Roosalle oli tilattu kaulaan aito kukkaseppele (lei), Henna oli askarrellut onnittelujulisteen ja illaksi olimme varanneet pöydän italialaisravintolasta Frankie Johnnie & Luigi too.

Lukion (high school) valmistujaisjuhliin päästäessä meidän perhe oli jo täydellä sydämmellä mukana juhlinnassa. Viimeisen vuoden alkaessa koululta ja vanhempainyhdistykseltä tuli tasaiseen tahtiin tiedotteita kevään juhlaseremonioista. Vanhempainyhdistyksen aktiivit käyttivät satoja tunteja valmistellessaan juhlia nuorille. Ehkä nuorten eniten odottama juhla on prom, jossa nuoret pukeutuvat toinen toistaan upeampiin asuihin illan tanssiaisia varten.

Prom-juhla oli vain alkusoittoa juhlien kavalkaadille ja ohjelmassa oli valmistuvien picnic, ditch day (päivä, jolloin nuoret pinnaavat koulusta ja kokoontuvat jonnekin muualle koulun sijasta), vanhempien kanssa juhlittavat diplomien jakojuhla koululla ja valmistuvien läpi yön kestävä juhla salaisessa paikassa. Yöjuhlan paikka vaihtuu vuosittain ja se pidetään salassa jopa valmistuneita, jotta juhlapaikalle ei pääsisi kutsumattomia vieraita tai kukaan ei voisi salakuljettaa esimerkiksi alkoholia etukäteen paikalle. Amerikalaisnuorethan valmistuvat high schoolista yleensä noin 18-vuotiaina ja alkoholin anniskelu sallittu vain yli 21-vuotiaille. Diplomien jaon jälkeiset yöjuhlat siis juhlitaan ilman alkoholia. Nuoret kuljetetaan linja-autoilla juhlapaikalle, joka oli täysin heidän käytössään. Esimerkiksi kuopuksen valmistuessa vanhempientoimikunta oli varannut läheisen huvipuiston yksityiskäyttöön yöksi ja nuoret saivat ilmaiseksi käyttää huvipuiston laitteita ja heille oli järjestetty paikalle herkkuja. Koulun järjestämien juhlallisuuksien lisäksi me pidimme vielä kotona suomalaisia ylioppilasjuhlia vastaavan juhlan, jonne kutsuimme lähimmät ystävät ja tutut.

Tänä keväänä meillä oli edessä taas kerran valmistujaisjuhla, nimittäin esikoisen valmistuminen collegesta. En ole koskaan ollut collegen (yliopiston) valmistujaisjuhlissa ja innolla odotin tapahtumaa. Minua on jäänyt harmittamaan oma vaisu valmistujaisseremoniani yliopistossa ja ajattelin, että haluan varmistaa ettei Hennalle jää samanlaiset ajatukset. Suomessahan yliopistosta valmistutaan, kun saadaan riittävä määrä opintoja kasaan ja lopputyö valmiiksi. Olin saanut opinnot kasaan aiemmin ja diplomityön valmistuttua marraskuussa, sain hakea diplomini ja todistukseni koruttomasti yliopiston kansliasta kansliavirkailijalta joulukuun puolessa välin. Vanhempien luona ja kaveripiirissä järjestettiin kyllä juhlat, mutta ei yliopistolla. Oulun yliopistossa otettiin sinä vuonna käyttöön uusi käytäntö, jossa keväällä järjestettiin pienimuotoiset juhlat kaikille sinä lukukautena valmistuneille. Minäkin ilmoittauduin kevään juhlaan mukaan, mutta en osannut pitää sitä suurena seremoniana. Olinhan jo ollut valmis diplomi-inisinööri jo kuukausia ja töissäkin pitkän pätkän valmistumisen jälkeen. En edes hoksannut kutsua ketään perheestäni paikalle. Monilla muilla oli juhlassa vanhempansa ja isovanhempansakin hurraamassa valmistuneille. Olo tuntui aika orvolta ja yksinäiseltä. Onnekseni paikalla oli yksi innokas valokuvaaja, joka ikuisti hetken, kun teknisen tiedekunnan dekaani Sakari Kurronen onnittelee minua tilaisuudessa valmistumisestani.

Ikävä kylla korona sotki suunnitelmani Hennan valmistujaisiin osallistumisesta. Perinteisistä juhlallisuuksista oli luovuttu ja college järjesti valmistuville vain Slug crossing tapahtuman, jossa valmistuneet kävelivät vuoronperään seremoniateltan läpi. Tilaisuuden nimi oli Slug crossing, koska koulun maskotti on slug (etana). Onneksi college järjesti tilaisuudesta live-lähetyksen ja sen mukana pääsimme paikalle. Itse asiassa näimme etäyhteyden kautta paremmin nuoret kuin olisimme nähneet perinteisessä tilaisuudessa. 

Jos esikoisen valmistujaisjuhla jäi vajaaksi koronan takia, onneksi meillä on kuitenkin vielä todennäköisesti edessä uusia mahdollisuuksia. Kuopus valmistunee collegesta parin vuoden päästä ja molemmilla tyttärillä on tarkoitus tehdä Batchelor tutkinnon lisäksi myös Masters tutkinto eli lisää juhlia on toivon mukaan odotettavissa lähitulevaisuudessa. Perheen pienimmäinen Rocky sen sijaan ei ole ilmoittanut jatko-opintohaaveistaan. Hänelle taitaa riittää vuosia sitten hankittu pentukoulun diplomi.

Kilpakuntoilijan pyhäpäivä

Kilpakuntoilija on sana, jonka varastin toisen intohimoisen juoksijan blogista (kiitos Virpi T.). Minusta se kuvaa niin hyvin meitä kuntoilijoita, jotka olemme hurahtaneet kilpailemiseen. Kisaamisen adrenaliiniryöppy on koettava yhä uudelleen ja testattava "paljonko koneesta lähtee". Vaikka olisi niin paljon helpompi jäädä sohvaperunaksi tv:n ääreen, jostain syystä löydän itseni kerta toisensa jälkeen lähtövaatteen alta haastamassa itseäni jos jonkinlaisissa kissanristiäisissä.

Toukokuun tavoitteeksi olin asettanut Colorado Run 10km juoksun. Vaikka matka ei ole 10 km:ä pidempi, ihan helppo lenkki ei ole edessä. Kisassa kivutaan ensin Maniac Hill (Mielipuolimäki) ylös ja sitten sieltä tullaan alas. Lähtöpaikkakin sijaitsee noin mailin korkeudessa eli puuskutusta on odotettavissa. Olen Pohjanmaan lakeuksilta kotoisin, mutta jostain syystä nämä haasteelliset mäkireitit kiehtovat minua enemmän kuin tasaisten reittien ennätystalkoot. Tämä kisa juostaan asvalttitietä pitkin eli maastoon ei sentään tällä kertaa sännätä. 

Tänä vuonna Colorado Run järjestetään Memorial päivänä eli suomalaisittain kaatuneiden muistopäivänä. Kisa-areena eli Spring Creek Park on koristelty lippumerellä ja paikalla on paljon veteraaneja. Memorial päivä on tärkeä juhlapäivä ja myös yleinen vapaapäivä. Muutama vuosi sitten olimme Memorial päivänä syömässä Applebee's -nimisessä amerikkalaisessa ravintolassa, joka tarjosi ilmaisen lounaan veteraaneille päivän kunniaksi. Myönnän hätkähteneeni tarjoilijan kysyessä minulta, olenko veteraani ja oikeutettu ilmaiseen lounaaseen. Sana veteraani tuo meille suomalaisille mieleen harmaahapsisen vanhuksen, mutta Amerikassahan veteraani voi olla myös nuorehko mies tai nainenkin. Minullakin on nykyään työkaverina minua nuorempi mies, jolla on sotilasura takana ja hän on palvellut mm. Afganistanissa.

Monet kilpailijat ovat sonnustautuneet päivän kunniaksi Amerikan lipun värehin tai heillä on tähtilippu paita tai vaikkapa sukat. Vaikka minullakin on nykyään Amerikan passi Suomen passin lisäksi, en vielä ole niin amerikkalaistunut, että kisailisin tähtilipun väreissä. Olen päättänyt, että mikäli edustan jotain itseni lisäksi kisoissa, se on Suomi tai sitten voin kantaa paikallisen urheiluseuran paitaa.

Colorado Run pitää sisällään tänä vuonna 3 eri kategoriaa: 10 km, 5 km ja reppusarjan. Lyhyin matka eli 5 km kiertelee puiston kävelypolkuja ja reitti on täysin tasainen. 10 km juoksijat ja reppusarja suuntaavat haastamaan itsensä Mielipuolimäessä. Reppusarja on tarkoitettu kuntoilijoille, jotka haluavat kunnioittaa veteraaneja ja palveluksessa menehtyneitä ja he kantavat kisassa joko 10 lb tai 20 lb reppua (4.5kg tai 9kg). Repun saa sentään itse valita, mutta se on punnittava ennen lähtöä lähtöalueella. Lisäksi järjestäjä on keksinyt lisäporkkanan juoksijoille eli ensimmäisinä Mielipuolimäen huipulle saapuvat palkitaan erikoispalkinnoin.

Kisaa edeltävä päivä sujuu minulta lähinnä hermoillessa. 300 aurikoisen päivän Coloradossa sataa harvoin koko päivän vettä, mutta kisaa edeltävänä päivänä vettä tulee koko päivän rajusti. Vilkuilen sääsovellusta puhelimesta hermostuneesti pitkin päivää. Mielipuolimäki on jo itsessään riittävä haaste, en haluaisi vesisadetta lisäkiusaksi. Sinnikkäästi ennuste näyttää 50% todennäköisyyttä vesisateelle kisapäivänä. Kaliforniassa asuessani hymähdin kisaesitteiden lauseille, jossa huomautettiin ettei kisaa peruta vesisateen takia. Jos Coloradossa sataa harvoin, Kaliforniassa sataa vielä harvemmin ja vesisateessa ulkoilu on jotain käsittämätöntä. Jos olin lenkillä vesisateessa, ohi kulkevat autot tööttälivät ja ihmiset saattoivat huutaa kannustushuutoja ihan kuin olisin ollut tekemässä jotain urotekoa. Joskus Kaliforniassa juoksukilpailuissa vesisateen sattuessa näki kilpailijoilla mitä ihmeellisempiä asuvirityksiä. Hulluimmasta päästä oli erään juoksijan pitämät uimalasit maratonkisassa. No, kaverilla ei ainakaan kastunut silmät, vaikka muuten saattoi olla aika epämukava juoksu.

Herään kisa-aamuna ilman herätyskelloa jo heti viiden jälkeen. Kisan starttiaika on klo 8 eli aamiainen täytyy syödä hyvissä ajoin ellei halua vatsaongelmia. Onnekseni sade on kaikonnut ja sää näyttää täydelliseltä juoksutapahtumalle. Ei liian aurinkoista eikä edes tuulta. Saan tällä kertaa tukijoukon matkaan eli puolisoni lähtee huoltaja-valmentajaroolissa kisapaikalle. Sovimme, että käyn alkuverryttelylenkillä ja palaan antamaan takkini hänelle ennen lähtöä. Nyt koronan helpottaessa alueellamme kisapaikallakaan ei enää vaadita maskeja. Suurin osa coloradolaisistakin on saanut kuten minäkin jo molemmat rokotepiikit.

Lähtöalueeksi järjestäjä on valinnut puiston ruohokentän. Manailen vähän, koska nurmikko on vielä märkä edellisen päivän sateesta. Onneksi nurmialueella juostaan vain lyhyt pätkä eli kengät ja sukat tuskin kastuvat läpimäriksi. Kuuluttaja kertoo lähtöön olevan 5 min ja kehottaa juoksijoita siirtymään lähtöalueelle. Eliittisarjan juoksijat asettuvat lähtövaatteen alle ja me muu rupusakki vähän taaemmaksi. Kisaan on ilmoittautunut vajaat 350 juoksijaa.

Vihdoin lähtölaukaus kajahtaa ja säntäämme matkaan. Ensimmäiset sadat metrit sujuvat oikeaa vauhtia ja omaa paikkaa ruuhkassa etsien. Yritän ottaa alun varovasti muistaen edessä olevan hurjan ylämäen, mutta ensimmäinen kilometri menee vähän turhankin vauhdikkaasti. Toinen ja kolmas kilometri ovat loivaa ylämäkeä, vauhti hiipuu vähän, mutta matka sujuu hyvin. Kellon piippatessa kolmannen kilometrin alkua tiedän, että nyt ollaan homman ytimessä. Ylämäki jyrkkenee ja vauhti hidastuu. Reitti on tuttu, sillä olin käynyt juoksemassa sen aiemmin ja autollakin olen ajanut tienpätkän usein. Hengitys alkaa vinkua, mutta mieli on korkealla saavuttaessani muutaman edellä olevan juoksijan. Jotkut näyttävät ottavan kävelyaskelia, mutta minä en sellaiseen sorru. Tosin kävelyvauhti oli suurin piirtein yhtä nopeaa kuin kuin juoksu noin jyrkässä ylämäessä eikä energiaa kuluisi niin paljon, mutta henkisesti se olisi luovutus. Tämähän on juoksukilpailu. Mäen puolessa välin on juottoasema.  Ohitan juottopaikan ottamatta juomista, mutta nautin vapaaehtoisten kannustuksista ja huikkaan heille kiitokset. Reisissä ei juuri ole enää voimia, puuskutus lisääntyy ja aurikolasitkin huurtuvat. Onneksi järjestäjä on valinnut punaiset liikenneohjauskartiot reitille. Ne näkyvät huurteisten aurikolasienkin läpi. Vihdoin ylämäen huippu näkyy. Viimeinen pinnistys ja ei maali, mutta puoliväli häämöttää. Siinä vaiheessa se tuntuu maalilta. Alamäki täältä tullaan!

Yritän pitää askeleen rentona alamäessä, mutta tunnen ikävän pistoksen kyljessäni. Onneksi se ei haittaa juoksua kovinkaan paljon ja yritän omien usein muille jakamieni ohjeideni mukaan hengittää syvään ja pitää ryhdin suorana, jotta saisin pistoksen häipymään. Pistos vaivaa minua vielä seuraavan kilometrin ajan, mutta en lannistu, puolimatka on ohitettu ja matkaa ei ole jäljellä paljon. Tsemppaan itseäni ystäväni Annen ohjein "väsymys on pääasiassa korvien välissä, älä anna sen ohjata sinua". 

Minun urheilukelloni mittaa kilometrejä, mutta järjestäjä on merkinnyt reitille mailit. Olen niin onnellinen, kun ohitan 5 mailin merkin ja tiedän reitin kääntyvän pian kohti puistoa. Jyrkkä alamäki on muuttunut loivaksi myötäleeksi, mutta tässä vaiheessa se ei tunnu alamäeltä. Vähän 5 mailin merkin jälkeen 5 km juoksijoiden reitti yhtyy meidän reittiimme. Kirin rinta rinnan 5 km juoksijoiden kanssa kohti maalia. Se ei oikein tunnu reilulta, sillä minulla on takana 9 km juoksua haastavine mäkineen ja he kirmaavat tasaisen reittinsä viimeiselle pätkälle. Pari vanhempaa miestä ohittaa minut muutama sata metriä ennen maalia. En tiedä, ovatko he 5 km kisaajia vai samalta reitiltä kuin minä, mutta sisuunnun ja tempaisen vielä viimeisillä voimillani kunnon loppukirin. Kuulen Hannun kannustukset ja pääsen ohi molemmista miehistä. Ylitän taas kerran maalilinjan henki vinkuen, mutta suhteellisen tyytyväisenä suoritukseeni.

Huomaan juoksututtavani Conin maalialueella ja käyn antamassa fist pumpin hänelle. Coni on syntyjään sveitsiläinen ja minua selvästi nopeampi ylämäissä. Ehkä hänen alppimaakokemuksensa on antanut hänelle paremmat lähtökohdat mäkijuoksuun kuin Pohjanmaan tasaiset pellot. Hän on minua jokin verran nuorempi eli kilpailimme tänään eri ikäsarjassa.

 

Pian on palkintojenjaon aika. Kisan nopein mies on taivaltanyt reitin 35 minuutissa ja Coni voittaa oman ikäsarjansa. Olen naisista 14:ksi nopein ja ikäsarjani toinen. Kaikki palkitut saavat palkinnoksi chips&salsa -pussin. Ihan mukava palkinto, mitaleita on jo ihan tarpeeksi komeron laatikossa. Toinen sija jää vähän kaihertamaan mieltäni. Ainahan sitä haluaa voittaa, kun numerolapun kiinnittää paitaansa. Kuulen myöhemmin, että ikäsarjani voittanut nainen on kipittänyt muutama vuosi sitten maratonin kolmeen tuntiin, vau! Ehkä voin elää tämänkin tappion kanssa. Kisasta jäi mukava fiilis ja sainhan muistoksi vielä Colorado Run kisapaidankin.