Kissa- vai koiraihminen

Oletko kissa- vai koiraihminen? Ensimmäiset 40 vuotta elämästäni olisin empimättä vastannut, että olen kissaihminen, mutta nykyään taitaa vaaka kallistua koirien puoleen tai tilanne on vähintäänkin tasapeli.

Kun olin pikkutyttö, meillä kotona oli aina kissoja. Kuten maalaistalossa yleensä meilläkin oli navetan vintillä villikissoja, joita me lapset yritimme ahkerasti kesyttää ilman suurempaa menestystä. Villikissat ovat söpöjä, mutta arkoja ja kesytyksen tuloksena oli useimmiten vain vihaista sähinää ja raapaisunaarmut käsissä.

Villikissojen lisäksi meillä oli myös kesyjä sisäkissoja, jotka ymmärsivät nauttia hemmottelusta. Mieleen on erityisesti jäänyt Harmi-niminen kissa. Luulin aiemmin, että Harmi oli saanut nimensä harmaan värinsä takia, mutta nyt myöhemmin tarkemmin asiaa ajatellessa, nimen takana voi olla toisenlainen historia. Harmi-kissalta nimittäin pääsi aina silloin tällöin lurahtamaan jotain sopimatonta keittiön lattialle ja muistan muuten niin lempeän Helmi-mummun paiskanneen silloin Harmin kaaressa tuvasta kartanolle. "Kissa ryökäle!" mekasti mummu ja katti häipyi hetkeksi maisemista häntä koipien välissä. Harmilla oli myös tapana terottaa kyntensä olohuoneen sohvan kankaiseen käsipuuhun. Tuon 70-lukulaisen sohvan kellertävänrusehtava kangas oli rispaantunut Harmin tehdessä pedikyyrejään. Pidin silloin kaltoin kohdeltua sohvaa vain hauskana merkkinä Harmin touhuista. Nykyään olisin varmasti raivoissani, jos meidän olohuoneen sohvaa käytettäisiin kynsienteroitukseen.

Yksi syy minun koira-antipatialle lapsuudessa taisi olla naapurin Sara-koira. Sara oli iso saksanpaimenkoira, jota ei hyvällä tahdollakaan voinut kutsua hyvin koulutetuksi. Yleensä Sara oli naapurin pihalla hihnalla kiinnitettynä koppiinsa ja keskittyi räksyttämään pihaan saapuville vieraille. Naapurin perheen lapset kertoivat, että esimerkiksi jouluna heillä oli tapana teljetä Sara saunaan ettei koira pääsisi testaamaan joulupukin kinttujen vikkelyyttä ja punaisen nutun kestävyyttä. Sara oli ilmeisen nokkela ja aika ajoin hän pääsi vapaaksi hihnastaan ja silloin meille naapuruston lapsille ja aikuisillekin tuli kiire. Muistan kerran, kun olimme veljeni Harrin ja serkkuni Markon kanssa leikkimässä läheisen puron varrella ja huomasimme Saran olevan karkuteillä ja lähestyvän meitä haukkuen. Pojat olivat näppärämpiä kiipeämisessä ja he kapusivat vikkelästi puron vieressä kasvavaan puuhun. Minäkin yritin, mutta kömpelömpänä ja lyhyempänä en ulottunut puun oksiin enkä päässyt ponnisteluista ja poikien kannustamisesta huolimatta puuhun turvaan. Siinä sitten seisoin polvet tutisten peläten kohtaloani. Saattoipa muutama tippa pissaakin tulla pöksyihin. Sara hölkkäsi paikalle, nuuhkaisi minua pari kertaa ja jatkoi matkaansa. Ilmeisesti en ollut kiinnostava kohde. Koiran kadottua pojat kipusivat hiljaisina alas puusta ja aiheesta ei enempää keskusteltu. Ehkä Saran maine oli hurjempi kuin koira itse.

Meidän molemmat tyttäret ovat vinkuneet koiraa suurin piirtein siitä päivästä lähtien, kun tulivat synnytyslaitokselta kotiin. Olin tiukasti koiran hankintaa vastaan, kun päivät tuntuivat olevan muutenkin niin täynnä arkisesta aherruksesta, että lisähaasteita ei enää tarvittu. Ulkomaankomennusten aikana koirat ja muut lemmikkieläimet olivat tiukasti kielletty vuokrasopimuksissa eli koiran hankinnasta ei tarvinnut neuvotella. Vuodet vierivät ja koirahaave ei kadonnut. Roosa rakastui jokaiseen tapaamaansa koiraan ja Henna keräili koirakirjoja ja säästi koirakassaa, johon Pellon pappa lahjoitti silloin tällöin muutaman kympin. Kun ostimme USAssa ensimmäisen kotimme, tyttojen riemuitsivat, että nyt voidaan hakkia oma koira. Heidän mielestä ainut avoin asia oli, millainen koira hankitaan. 

Luulin, että koiran hankinnassa me mietimme millaisen koiran haluamme ja sitten etsimme sellaisen koiran. Kuinka väärässä olinkaan! Olimme tutustuneet Jokelaisen perheen suloiseen Mimiin, joka oli Coton de Tulear -rotua. Halusimme ehdottomasti samanlaisen. Tosin aluksi Hannu ja tytöt puhuivat isomman koiran hankkimisesta, mutta ne puheet tyrmäsin veto-oikeudellani. Iso koira vaatii enemmän liikuntaa ja koulutusta. Oletin, että loppujen lopuksi koiran lenkkivastuu jää minulle ja, vaikka lenkkeily on harrastukseni, teen juoksulenkkini mielummin jossain muualla kuin koirapolulla. Kaliforniassa aika harvat lenkkimaastot sallivat koiranulkoiluttajat juoksupoluille.

Otin siis yhteyttä kohtuumatkan päässä olevaan Coton de Tulear -rodun kasvattajaan ja sain vastaukseksi liudan kysymyksiä. Käytännössä kasvattaja siis päättäisi, olisimmeko me riittävän vastuullisia ja kelvollisia koiranomistajia. Saisiko hän nukuttua yönsä luovuttaessaan koiranpennun meille. Monien sähköpostien ja puheluiden jälkeen hän lopulta päätti, että pieni valkoinen Rocky-pentu saisi kodin meiltä.

Rockyn tuleminen meidän perheen jäseneksi on ehdottomasti ollut huippujuttu. Niin paljon iloa on tuo pieni karvapallo tuonut meille. Rockyn kautta olen saanut jopa monia uusia ystäviä, joihin en todennäköisesti olisi koskaan muuten tutustunut. Meillä oli Kaliforniassa oma koirapuistoporukka ja tapasimme miltei päivittäin. Viestittelimme toisillemme, kun olimme lähdössä puistoon. Jopa Rocky osasi odottaa iltapäivän tekstaria ja puhelimen piipittäessä hän alkoi vinkua ulos ja määrätietoisesti suunnisti askeleensa kohti puistoa. Olimme sekalainen seurakunta pikkukoirien omistajia. Rockyn ja minun parhaisiin puistoystäviin kuului aasialaistaustaisen naisen chihuahua Clara, Googlen insinöörimiehen maltankoira Terry, amerikkalaisen kotiäidin Daisy ja perulaisnaisen havannankoira Bella. Rockyn koiraystäviin kuului myös koirat nimeltä Bishu ja Cushi. Siinä olikin välillä naurussa pidättelemistä, kun puistossa Bishun ja Cushin omistajat kilvan kutsuivat koiriaan. En koskaan rohjennut kertoa heille, miltä heidän koiriensa nimet kuulostavat ja tarkoittavat suomen kielellä.

Coloradossa meille ei ole vielä ainakaan muodostunut samanlaista tiivistä koirapuistoporukkaa. Osin syynä on tietenkin korona. Vaikka se tauti ei tartu koiriin, omistajien täytyy pysyä etäällä toisistaan. Luulen myös coloradolaiskoirien pitävän Rockya hemmoteltuna, kun hän tepastelee talvikelissä lähikaduilla tyytyväisenä tyylikäs toppatakki yllään. Kaliforniassa kaikilla koirilla oli takki kylmän sään varalle, vaikka lämpötilat eivät olleet siellä läheskään sellaisissa lukemissa kuin uudessa kotikaupungissamme pakkaspäivinä. Coloradolaiset eivät näe tarpeelliseksi vaatettaa koiriaan kylmän sään takia. Kulkevathan coloradolaismiehetkin kesät talvet polvimittaisissa shorseissa ja lippalakki päässä, mutta siitä lisää jossain muussa blogissa.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä

"Hyvää työtä Heli" kehaisee esimieheni minua. Katson häntä epäilevästi ja jään vaistomaisesti odottamaan mutta-sanaa ja jatkoa lauseelle. Meihin suomalaisiin, ainakin minun sukupolveeni saakka, on jo syntymässä annettu ylitsepääsemätön vaatimattomuus. Positiivista palautetta on vaikea ottaa vastaan sellaisenaan. Tuossakin tilanteessa alan vaistomaisesti luetella asioita, jotka eivät tuossa projektissa menneet hyvin ja tehtäviä, jotka olisin voinut tehdä paremmin. Amerikkalainen esimieheni katsoo minua hämmentyneenä ja olen varma ettei kukaan kollegoistani sorru moiseen itsensä vähättelyyn. Luultavasti he osaavat nauttia palautteesta ilman syyllisyyden tunnetta ja todennäköisesti käyvät läpi huippuhetkensä vielä uudelleen pomon kanssa. "Ylpeys kay lankeemuksen edellä", "Joka kuuseen kurkistaa, se katajaan kapsahtaa" ja "Pöyhkeys vie perikatoon" soivat minun päässäni ja en uskalla paukutella henkseleitä, kun katastrofi voi odottaa jo nurkan takana.

Asuimme Englannissa lasten ollessa pieniä ja huomasin, kuinka siellä aloitettiin jo pienestä pitäen itsetunnon kehittäminen ihan eri malliin kuin mihin itse olin tottunut. Tyttäret kävivat paikallista ala-astetta ja siella oli tapana, että joka perjantai koko koulu kokoontui juhlasaliin, jossa palkittin luokkien Super Star -oppilaat. Opettajat olivat valinneet palkittavat oppilaat, lapset saivat kunniakirjan rehtorilta ja raikuvat aplodit koulukavereilta hakiessaan palkinnon. Nämä palkinnot eivät välttämättä olleet akateemisiin ansioihin tai muihin ylivertaisiin saavutuksiiin perustuvia vaan haluttiin huomioida erilaisia hyviä suoriutumisia. Suomessakin palkittiin vuoden lopussa oppilaita kannustusstipendeillä ja urheilukisoissa parhaat saavat mitalit, mutta ne palkinnot tahtovat mennä vuodesta toiseen samoille henkilöille. Vanhempi tyttäreni sai ensimmäisen Super Star -palkintonsa meidän asuttua Englannissa vasta muutaman viikon. Kunniakirjan mukaan hän oli sopeutunut kouluun erittäin hyvin ja osoittanut olevansa hyvä ja reilu kaveri uusille luokkatovereilleen. Tuossa vaiheessahan hän ei edes osannut kunnolla kieltä ja tunsi usein olevansa luokan heikoin oppilas, mutta näin hän sai kannustusta, erikoishuomiota ja aiheen olla ylpeä itsestään. Hakiessa lapsia koulun pihalta perjantaisin huomasi jo kaukaa, kuka oli sen viikon Super Star. Tuoreet tähdet tulivat koulun ovista ulos leveä hymy huulillaan ja heillä oli kiire päästä esittelemään kunniakirjansa vanhemmilleen. Opettajat olivat fiksuja ja yrittivät antaa näitä palkintoja kaikille oppilaille vuoden varrella tasaisesti eli kaikki saivat oman tähtihetkensä juhlasalissa muutaman kerran lukuvuoden aikana. Englantilaisissa perheissä vieraillessa huomasin, että kunniakirjat oli usein kiinnitetty magneetilla jääkaapin oveen ja niitä ihasteltiin isovanhempien ja tuttujen vieraillessa. 

Positiivisen palautteen antaminen on tärkeätä, mutta miten sitten pitäisi antaa negatiivista palautetta? Osallistuin taannoin koulutukseen, jossa yhtenä aiheena oli rakentavan palautteen antaminen. Ohjeena oli käyttää hampurilaismallia. Keskustelu aloitetaan positiivisilla asioilla, sitten siirrytään rakentavaan palautteeseen eli asioihin, joihin halutaan parannusta, ja keskustelu lopetetaan positiivisella palautteella. Tällä tavoin saadaan keskustelu päättymään positiivisiin fiiliksiin. Jokainenhan meistä toimii paremmin iloisella mielellä kuin pahantuulisena.  

Urheilussa hyvästä itsetunnosta ja positiivisesta asenteesta on tietenkin paljon hyötyä. Rakas appiukko näkee aina punaista, kun suomalainen urheilija arvokisojen edellä ilmoittaa haastattelussa menevänsä tekemään oman suorituksen. Jos kisoihin osallistutaan ja numerolappu on rinnuksilla, silloin kisaillaan voitosta. Omia suorituksia voi sitten tehdä kotikylän pururadalla. Olen ihan samaa mieltä Mikon kanssa. Tuollaiset kommentit kuulostavat siltä, että on annettu jo yksi tiksu periksi ennen lähtölaukauksen pamahtamista. 

Nuorempi meidän tyttäristä harrasti leikki-ikäisestä high schoolin loppuun saakka telinevoimistelua, mikä on todella raadollinen urheilulaji. Siinähän ei kerätä pisteitä suorituksen edetessä kuten monessa muussa lajissa vaan liikkeelle lähdetään suorituksen vaikeustason antamista maksimipisteistä ja jokainen virhe tipauttaa kilpailijan pistemäärää. Kukaanhan ei yleensä pysty täydelliseen suoritukseen vaan voittajaksi selvitynyt saa vähiten miinuspisteitä ja hänen liikkeiden vaikeustaso on riittävän korkea. Mielenkiinnolla olen seurannut, miten hienosti hyvällä itsetunnolla varustetut amerikkalaistytöt selviytyivät voimistelun vaativista kisasuorituksista ja pettymyksistä. Jos tipahdat puomilta, miinuspisteitä tulee yleensä niin paljon, että voitto on menetetty. Nämä tytöt saattavat tirauttaa muutaman kyyneleen, mutta jo hetkessä he onnistuvat kääntämään asian positiiviseksi haasteeksi. Tipahdin tänään ja se oli hyvää kokemusta, en keskittynyt liikkeeseen tarpeeksi hyvin, liikettä pitää treenata lisää. Samaan hengenvetoon he toteavat tekevänsä seuraavassa kisoissa liikkeen paremmin ja silloin ehkä voittavansa koko kisan. Ei siinä jäädä piehtaroimaan epäonnistumisen tunteessa vaan katse on välittömästi eteenpäin ja pettymys otetaan oppina. Saman huomaa amerikkalaisten huippu-urheilijoiden haastatteluissa kisojen jälkeen. Myös heikomman suorituksen jälkeen mennään reippaasti haastattelupisteelle eikä hiippailla takavasemmalta huoltoautoon. Usein pettynyt urheilija puhkuu haastattelussa jo intoa päästä näyttämään taitonsa seuraavassa koitoksessa.

Joskus tosin tuntuu, että nämä uskomattoman hyvällä itsetunnolla varustetut amerikkalaisnuoret tarvitsisivat pienen todellisuustarkistuksen. Kaliforniaan muutettuamme kyselin tyttöjen kavereilta, harrastaako kukaan heistä laskettelua. Yksi nuoremman tyttären kavereista totesi rakastavansa laskettelua ja olevansa aika hyvä lajissa. Innostuin ja kyselin, mikä on hänen mielestään paras paikka käydä laskettelemassa ja kuinka usein hän käy rinteessä. Ehkä voisimme joskus mennä porukalla laskettelemaan. Selvisi, että hän oli käynyt kokonaiset kaksi kertaa rinteessä. Tyttö oli liikunnallisesti hyvin lahjakas ja ilmeisesti hän oli ollut huikean hyvä nappularinteessä. Poikkeuksiakin löytyy. Tutustuin miehen työkaverin 50-vuotissyntymäpäiväjuhlilla naiseen, joka kertoi harrastavansa laskettelua. Myöhemmin selvisi, että hän oli nuorempana ollut Yhdysvaltojen alppihiihtomaajoukkueessa ja oli kierrellyt maailmancupsirkusta vuosikaudet. Onneksi en sentään ehdottanut, että lähtisimme yhdessä rinteeseen. Naisparka olisi varmaan paleltunut ja pitkästynyt odotellessaan minua alas mäestä. Hänen päälajinsa oli nimittäin ollut syöksylasku.

Yritin kerran selittää amerikkalaiselle kollegalle suomalasta sanontaa "Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä". Hän ei ymmärtänyt lainkaan sanonnan hauskuutta. Minusta se on hersyvän hauska ja kertoo paljon suomalaisesta ajatuksenjuoksusta.