Anteeksi, mikä nimesi olikaan?

"Hei Heli, miten menee?" Tuttu kysymys ja tiedän, että minun pitäisi vastata kysymykseen kohteliaasti ja toistaa sama käyttäen kysyjän nimeä. Valitettavan usein minulla ei ole pienintä aavistustakaan kysyjän nimestä ja päädyn vastaamaan ylimalkaisesti voivani hyvin ja hymyilemään leveästi kuin pahoitellen muistamattomuuttani. Voisin tietenkin sanoa "Anteeksi, mikä nimesi olikaan?", mutta usein on liian nolostuttavaa tunnustaa ettei muista vastapelurin nimeä.

Jotenkin luulen, etta nimimuistilokeroni täyttyi jo vuosia sitten ja avaimet tyhjentää lokerosta käyttämättömänä olevat nimet on hukassa. Muistan hyvin kaikki ala-asteen koulukavereiden nimet ja se on tietenkin hyvä, mutta pitääkö siellä muistilokerossa olla vielä heidän englannintunnin nimensäkin? Minun ala-asteaikana oli nimittäin tapana, etta englannintunnilla meillä kaikilla oli omat englanninkieliset nimet. Minä Tarzan-elokuvien ja -kirjojen suurkuluttajana olin tietenkin valinnut nimekseni Jane, paras kaverini Satu oli englannikieliseltä nimeltään Joan, Anna oli Kate ja Ulla-Maija Allison. Mitään viisaanpaa logiikkaa ei selvästikään käytetty nimien valinnassa, mutta itsepintaisesti ne ovat muistissani, mutta viime viikolla tapaamani ihmisten nimet ovat pulpahtaneet jo ulos muistilokerostani.

Jotta tilanne ei olisi niin katastrofaalinen ja en nolaisi itseni niin usein, olen kehittänyt itselleni muistisääntöjä pitääkseni muistissa paremmin nimiä. Naapurissa asuu Matt ja Britney. Kukapa ei haluaisi asua Matt Damonin ja Britney Spearsin naapurina. Tässä kohdin todettakoon ettei naapureilla ole muuta yhteistä nimiesikuviensa kanssa kuin sama etunimi. Heidän poikansa on Mason, jonka muistan Paul Masson viineistä. Toivathan he meille muuttopäivänä tupaantuliaislahjaksi viinipullon, joka ei tosin ollut Paul Massonin viini, mutta kalifornialaista viiniä kuitenkin. Vastapäätä meitä taas asuu Martti ja Tanja (Monty ja Tanya). Kyllähän jokaisen suomalaisen naapurissa nyt yksi Martti asuu.

Jotkut ulkomaiset nimet on helppo muistaa. Työkavereitani ovat olleet Mani, Yehuda ja Stalin. En väitä Manin olleen mitenkään erityisen rahanahne tai Yehudan vallaton, mutta nimet painuivat mieleeni ensimmäisestä työpäivästä alkaen puhumattakaan Stalinista, joka oli intialaisen työkaverini etunimi. En rohjennut koskaan kysyä häneltä, mitä mieltä hän oli venäläisestä kaimastaan, tosin venäläisellä Stalin oli sukunimi. 

Minulla on ollut myös esimies nimeltään Peter Peterson. Hänen vanhempansa ovat tehneet elämän vähän helpommaksi meille muille, kun meidän tarvitsee muistaa vain yksi nimi. Vähän vaikeampaa minulla on ollut Heikki Teron ja Vesa Timosen nimien kanssa. Helppoja nimiä, mutta useampaan kertaan olen sekoillut kumpi onkaan etu- ja sukunimi. Vähän helpotusta muistamiseen toi se, että Heikki kertoi näppärän Nokian IT spesialistin antaneen hänelle käyttäjätunnusnimeksi hetero. Sama IT tyyppi loi minulle käyttäjätunnuksen huusitalo. Enkä hänen työpäivänsä IT-osastolla sai vähän piristystä nimileikkien myötä.

Ensimmäistä lasta odottaessa tuli tietenkin selailtua nimialmanakkaa ahkerasti ja mietittyä, mikä nimi olisi sopiva jälkipolvelle. Minun suvussa on paljon H-kirjaimella alkavia nimiä, joten halusin jatkaa perinnettä. Mummuni nimi on Helmi, isäni on Helge, isoveli Harri ja minä olen Heli. Kun puolisonkin etunimi alkaa H-kirjaimella, tuntui Henna-nimi ehdottomasti parhaalta nimeltä tyttölapselle. Henna nimi on hyvin yleismaailmallinen ja helppo lausua useammalla kielellä. Asuimme Hennan syntymän aikaan Englannissa, joten senkin takia tuli mietittyä nimen toimivuus eri kielillä. Varsin pian kuitenkin huomasin, että H-kirjaimella alkavat nimemme menivät suloisesti sekaisin engelsmanneilla. Useampaan kertaan piti korjata, että Hannu on lapsen isän nimi ja Henna on tyttäremme. Heillehän Hannu-nimi ei mitenkään viitannut miespuoliseen henkilöön. Täytyy tunnustaa, että sitä seikkaa käytin muutaman kerran röyhkeästi hyväkseni. Kun esimerkiksi sähkölaitokselta soitettiin ja pyydettiin Hannua puhelimeen Hannun ollessa poissa kotoa, kylmänviileästi totesin olevani Hannu ja hoidin asian hänen puolestaan. Jos olisin kertonut olevani Hannun vaimo ja Hannun olevan poissa kotoa, olisi niinkin yksinkertainen asia kuin sähkomittarin lukeminen tai muun vastaavan yksinkertaisen asian hoitaminen olisi siirtynyt eteenpäin. 

Toisen lapsen syntyessä emme enää halunneet lisätä H-kirjamella alkavien nimien sekoiluja ja valisimme nuoremman tyttären nimeksi Roosa. Molempien tyttärien nimet ovat punaisen sävyjä eli se tuo jotain yhtenevyyttä nimiin. 

Amerikkalaisen Shippensburgin yliopiston tutkimuksen mukaan vähemmän suosituilla etunimillä on yhteys suurempaan nuorisorikollisuuteen. Henna ja Roosa ovat varsin yleisiä suomalaisia nimiä, joten voimme puolisoni kanssa huokasta helpotuksesta ettemme lisänneet rikollisuusriskiä nimivalinnoillamme. Toinen amerikkalainen yliopisto on tutkinut, että Maria nimellä on helpoin saada töitä. Se tilaisuus jäi sitten meiltä käyttämättä.

Omaan Heli-nimeeni olen varsin tyytyväinen. Se on lyhyt ja helppo. Amerikkalaiset haluavat varmistaa usein, miten nimeni lausutaan. Totean heille, että alkuosa helicopter-sanasta kelpaa hyvin. En ole tarkka lausunnasta, kun todennäköisesti sanon kuitenkin heidänkin nimensä väärin, vaikka yritän parhaani. Wikipedian mukaan Heli on lyhenne Helenasta, joka tarkoittaa loistavaa. Toisaalta taas vironkielinen heli-sana tarkoittaa sointua ja helinää. Molemmat tulkinnat kelpaavat minulle.

Joskus vieraskieliset nimet saavat aikaan makeat naurut. Vielä en ole ostanut James Perse brändin farkkuja, vaikka ne kuulemma ovat hyvin laadukkaat. Paska-merkkistä kahvia olen juonut, mutta Pieru-niminen viini jäi kaupan hyllylle.

Kilpikonna vai jänis?

Muuttaessamme Kaliforniasta Coloradoon olin huolissani, löydänkö uudesta kotikaupungista juoksuseuraa. Huoleni osoittautui turhaksi, Colorado ei ole vain hiihtäjien suosikkipaikka vaan osavaltio on myös pullollaan juoksuharrastajia. Uuden kotikaupunkini juoksuseura tarjoaa aktiviteettia joka lähtöön, on yhteislenkkejä aamuvirkuille sekä iltajuoksijoille, nopeustreenejä, mäkijuoksuharjoituksia, pubijuoksuja oluenystäville, juoksijoiden kirjakerho lukutoukille, elokuvailtoja urheiluelokuvista kiinnostuneille, palkitsemisjuhlia seuran menestyneille urheilijoille ja tietenkin erilaisia kilpailuja. 

Yksi seuran järjestämä hauska kuukausittainen tapahtuma on Kilpikonna ja jänis -kisa. Lokakuun ja huhtikuun välisenä aikana kerran kuussa jokaisella seuran jäsenellä on mahdollisuus testata kuntonsa Kilpikonna ja jänis -tapahtumassa. Kisan tarkoituksena on, että hitaammat juoksijat lähtevät matkaan ensin ja nopeammat myöhemmin. Joku seuran neropatti on kehittänyt algoritmin, jolla ennustetaan jokaisen juoksijan loppuaika perustuen juoksijan sarjan aiempiin tuloksiin tai ellei niitä ole, juoksija antaa oman arvion ensimmäiseen kilpailuun. Matkat vaihtelevat kuukausittain, lyhin kisa on 4km ja pisin 12km, ja niinpä algoritmi ottaa huomioon keskivauhdin hidastumisen pidemmällä matkalla. Jokainen mukaan ilmoittautunut juoksija saa muutama päivä ennen kisaa ennusteen loppuajasta ja keskinopeudesta sekä lähtöajan, jolloin juoksijan on määrä asettua lähtöviivalle. Jos kaikki juoksijat juoksisivat algoritmin ennustuksen mukaan, kaikki olisivat maaliviivalla yhtä aikaa. Näin ei kuitenkaan koskaan käytännössä tapahdu vaan osa juoksee ennustetta nopeammin, osa hitaammin ja porukka jakaantuu, mutta tällä tavoin saadaan mielenkiintoisia kirikamppailuja yleensä reilusti hitaampien ja nopeampien juoksijoiden välille. Kisan jälkeen seura tarjoaa osallistujille aamiaisen puistossa ja puisto täyttyy juoksun jälkeen innokkaista juoksijoista spekuloimassa kisan kulkua aamukahvin ja sämpylöiden syönnin lomassa.

Helmikuisena sunnuntaina oli ohjelmassa 8km juoksu Edora puistossa. Näin korona-aikana kokoontumiset ovat rajoitettuja eli puistoon lähtöalueelle sai saapua vain pari minuuttia ennen omaa lähtöaikaa, maskia oli pidettävä lähtö- ja maalialueella, 6ft (noin 2m) etäisyys pidettävä ja tietenkin aamiaista ei tarjota vaan kaikkia on ohjeistettu poistumaan paikalta heti maaliintulon jälkeen. Koska osallistujia on yleensä 100-200 henkeä, nyt osallistujat oli jaettu kahteen juoksusessioon. Alkusyksyn kisoissa lähtöpaikalla mitattiin vielä lisäksi kuume, mutta maakuntamme siirtyessä korona-asteikon keltaiselle alueelle, rajoitukset ovat hieman vapautuneet ja kuumetta ei tällä kertaa mitattu. Osavaltiossamme on määritetty kuusiportainen korona-asteikko ja jokaisella tasolla on omat rajoituksensa (vihreä-sininen-keltainen-oranssi-punainen-violetti).

Tekniikan ihmisenä luotan tietenkin erilaisiin mittareihin ja Oura-sormuksen valmiuslukeman näyttäessä optimaalisia lukemia uskoin olevani valmis päivän koitokseen. Lukema on ihan eri luokkaa kuin pari vuotta sitten Lontoon maratonille osallistuessani. Silloin mittari kehotti ottamaan rennosti (take it easy) pitkän lentomatkan, heikosti nukutun yön ja jetlagin seurauksena. Maaliin sekin kisa tuli juostua, vaikka maratonjuoksua ei millään muotoa voi ottaa rennosti eli ihan liikaa ei kannata tekniikaan nojautua. 

Muistelut sikseen ja takaisin helmikuuhun 2021. Syön kevyen aamupalan ja puen ylleni isänmaallisesti sinisen juoksupaidan ja suuntaan juoksupaikan läheisyyteen lämmittelyjuoksua tekemään. Lähtöalueen tuntumaan on saapunut tuttuun tapaan myös hyväntuulinen juoksututtuni Marlin, jonka kanssa vaihdamme pikaiset kuulumiset. Marlin on 70-ikävuotta lähentelevä entinen matematiikan opettaja ja ultrajuoksija, joka muutti itärannikolta Virginiasta Coloradoon jäätyään eläkkeelle ollakseen lähempänä lapsenlapsiaan ja parempia juoksumaastoja. Marlin on kertonut hoitavansa vilkkaita leikki-ikäisiä tyttärensä lapsia kerran pari viikossa ja lopun ajan nautiskelevansa elämästä. Hänen tapauksessaan se tarkoittaa patikointia ja pitkiä lenkkejä lähiseudun jylhissä maastossa. Marlinin lähtöaika on minuutin ennen minun aikaani ja katselen hänen ja muiden samaan ryhmään kuuluvien juoksijoiden katoamista reitille. 

Vihdoin seuran puuhamies Nick huutaa nimeni ja on aika siirtyä ajanottomaton taakse. Olen tämän ensimmäisen Colorado-vuoden aikaa osallistunut ahkerasti seuran tapahtumiin ja Nick osaakin sanoa jo moitteettomasti etunimeni, Hili on korjautunut Heliksi. Sukunimen kanssa on enemmän haasteita, mutta hyvällä mielikuvituksella se kuulostaa lähes oikealta. Nick on seuran supermies, aktiivinen ultrajuoksija ja pääpuuhamiehenä järjestämässä kaikkia seuran tapahtumia. Kisoissa ja yhteislenkeillä on usein mukana myös hänen teini-ikäinen poikansa Alistair, joka yleensä näissä Kilpikonna ja jänis -kisoissa loikkii hoikilla pitkillä jaloilla ohitseni ennen maaliviivaa. Näillä nuorilla on etuna, että he kehittyvät huimaa vauhtia joka kuukausi, kun meillä puolivuosisadan ohittaneilla vaatii melkoista rimpuilua pitää edes edellinen taso.

Ready, set and go (paikoillanne, valmiit ja hep) ja liikeellä ollaan. Yritän ottaa rauhallisesti ensimmäiset kilometrit. Kisailun andrenaliiniryöpyn innoittamana tapanani on yleensä lähteä liian vauhdikkaasti ja se tietenkin kostautuu loppumatkasta. Kotikaupunkimme on reilun 1500m korkeudessa ja ainakin minulla kestää aikansa, että saan hengityksen kulkemaan ohuessa ilmassa. Tammikuun kisassa riesana oli lumi ja jäinen alusta. Tällä kertaa lumesta ei ole tietoakaan, mutta nyt seurana on voimakas tuuli. Tuuli on mukavasti myötäinen alkumatkasta ja yritän aktiivisesti unohtaa sen tarkoittavan kovaa vastatuulta loppumatkasta, koska reitti on tänään tikkukaramellin muotoinen.

Näen pian puoli minuuttia ennen minua lähteneiden juoksijoiden selät ja myös Marlinin oranssin paidan. Ensimmäisen kilometrin juostuani pääsen ohittamaan ensimmäisen kerran. Ohittamani juoksija on selvästi hyväkuntoinen, mutta hän nilkuttaa ikävästi vasenta jalkaansa. Vamma ei varmaankaan ole tullut tämän kisan aikana vaan on vanhoja peruja, jalkaansa ontuva juoksija ei vaan ole malttanut jättää hyvää kisaa väliin. 

Alkumatka sujuu mukavasti aurinkon paistaessa ja myötatuulen saattelemana muita juoksijoita tulee selkä edellä vastaan. Sykemittarini mukaan vauhti on hiukan liian kovaa, mutta päättelen sen johtuvan selän takaa puhaltavasta tuulesta. Reitti on melko tasainen, mutta noin 3.5km kohdalla nuolet ohjaavat  siirtymään päällystetyltä pyörätieltä maastoon. Onneksi maastopolku ei ole luikas eikä pehmeä, mutta aika epätasainen se on. Yritän keskittyä huolellisesti jokaiseen askeleeseen etten kompastuisi ja pitää samalla vauhdin, vaikka tiedän nopeuden hiipuvan koikkelehtiessani pienen lammen rantaa kulkevaa reittiä pitkin. Juoksen mielelläni maastossa ja maastokisoja, mutta maastopätkien lisääminen päällystetyillä reiteillä juostaville kisoille ei saa minua innostumaan. Puolimatkassa saavutan Marlinin, huudan heipat ja ohitan hänet. Hän puolestaan huutaa kannustukset minulle. Samalla myös minun takaa tulee nopeampi juoksija, joka ohittaa minut vauhdikkaasti. Mies näyttää huippukuntoiselta kuntourheilijalta ja en pane pahakseni ohitusta. Kohta ohitseni menee toinen ja kolmaskin nuorehko mies. Reilun kilometrin maastopätkän jälkeen vihdoin päästään takaisin päällystetylle asvaltille ja juoksu tuntuu heti kevyemmältä. Ohitseni pyyhältää ensimmäinen nainen. Harmikseni hän näyttää takaapäin katsottuna keski-iän ohittaneelta ja askelkaan ei ole kovin korkea. Yritän roikkua perässä, mutta hänen askeleensa vaan vievät eteenpäin nopeammin kuin minun ja jään joka askeleella. Saavutan kuitenkin violettitakkisen nuoren naisen ja tyytyväisenä painelen alikulkukäytävän alamäessä ohi. Tunnen olevani kuin lennossa. Vuosien saatossa olen huomannut, etta alamäkijuoksu on vahvuuteni eli saan rullattua askeleeni hyvään vauhtiin alamäessä ja rentoutta juoksuun. Kohta violettitakki kuitenkin taas ohittaa minut. En lannistu ja vaan liimaudun hänen kantaansa ja seuraavassa alamäessä rullaan taas ohi. Yhdessä ohittelemme useita hitaampia juoksijoita vuorotellen kärkipaikkaa. Viimeisellä kilometrillä vastatuuli on kova, hengitys muuttuu pihiseväksi, mutta helpotuksekseni näen puiston tenniskentän verkkoaidan lähestyvän. Pinnistelen pitääkseni violettitakin takanani ja käännyn maalialuetta kohti. Rinnalleni nousee takaa pari miestä, syrjäsilmälläni näen toisella valkoisen paidan ja toisella hihattoman mustan paidan. Violettitakki ei pysy vauhdissamme ja kellastunut nurmikko pölisten kirmaamme loppusuoralle. Ajanotosta huolehtiva Brad kilistää raivoisasti lehmänkelloaan, huutaa kannustushuutoja ja ilmassa on urheilujuhlan tuntua. Kovan kilpailuhengen omaavana onnistun kehittämään jonkinmoisen loppukirin, saan parin metrin eron minut jo saavuttaneisiin juoksijoihin ja ylitän maaliviivan meistä ensimmäisenä. 

Maalilinjan ylitettyäni istahdan nurmikolle, vedän maskin kasvoille ja yritän saada henkitykseni tasaantumaan. Violettitakkinen nainen käy kiittelemässä, kun innostin hänet kovaan vauhtiin viimeisten kilometrien aikana. Marlin saapuu myös maaliin ja hän kertoo olevansa tyytyväinen, että vaikka ohitin hänet jo puolimatkassa, pysyin kuulemma näköetäisyydellä loppumatkan. Paikallisessa yliopistossa opiskeleva Lauren liittyy seuraamme ja muistuttaa torstain yhteislenkistä. Koronan takia yhteislenkit ovat olleet pannassa, mutta nyt keltaiselle alueelle päästessämme ne ovat taas sallittuja, tietenkin turvaetäisyydet muistaen ja maskisääntöjä noudattaen. Torstain yhteislenkkinä olisi reilu 10km reitti, jossa 5km matkalla noustaan reilut 600m (1500m:stä 2100m:iin) lähelle Horsetoothin huippua ja sitten tullaan sama matka rennosti alas.

Garmin sykemittarini ja online tulokset näyttävät, etta kulutin aikaa 8km reitillä 39:03. Minusta ihan kohtuullinen aika tuolle reitille ja kelille näissä korkeuksissa. Mikä parasta, aika on 30s nopeampi kuin viime vuonna, ehkä ikävuodet ei vielä paina liikaa. Tulokset näyttävät, että 11 naista kipitti matkan minua nopeammin, mutta 57 hitaammin. Tyytyväisenä lähden kävelemään autolleni ja kotimatkalle mietiskellen jo seuraavaa maaliskuun kisaa.