Tämä blogiteksti ei ole ruotsalaisista, vaikka otsikko helposti siihen viittaakin. Tarkoitus on tarinoida naapureista, joihin meillä on ollut vuosien varrella ilo tutustua. Laskin, että ollaan puolison kanssa asuttu yhdessätoista eri osoitteessa, neljässä eri maassa, eli pienimuotoista empiiristä vertailua voidaan tehdä eri maidenkin naapureiden välillä. Tietenkin nämä on meidän kokemuksia ja ei niitä ei suoraan voi yleistää, mutta ehkä jokinlainen idea on saatu, miten eri paikoissa suhtaudutaan naapureihin.
Meillä on koira eli käyn kaksi kertaa päivässä kartoittamassa koiran kanssa naapuruston. Täällä Coloradossa naapureista ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa. Kaikki moikkaavat kadulla ja usein pysähtyvät rapsuttamaan ja lepertelemään Rockylle. Koiralenkillä saattaa mennä välillä pidempäänkin, kun vaihdetaan kuulumiset tuttujen ja toisinaan ihan tuntemattomienkin kanssa. Vaikka kotikaupunkimme Fort Collins ei ole nykyään mikään pikkukaupunki, asukkaita vajaat 200 000, on se säilyttänyt mukavan pikkukaupunkimaistunnelman. Jopa minun lenkkeillessä lähikaduilla pihalla puuhastelevat tuntemattomat ihmiset heilauttavat kättään minua tervehtien. Olisi mukava ajatella, että kepeä askeleeni saa heidät vilkuttamaan ja kannustamaan harrastustani, mutta rehellisyyden nimissä en usko heiluttelun liittyvän juoksuhabitukseeni. Naapureiden huomioonottaminen ei täällä jää vain vilkutteluun ja kuulumisten vaihtoon vaan esimerkiksi sankan lumisateen sattuessa meidän ollessa reissussa, naapuri tekstaili ravistelleensa meidänkin puiden oksilta lumet ettei syksyllä istuttamamme puiden oksat katkeile raskaan lumen alla.
Entäs sitten muualla. Ensimmäisellä ulkomaan komennuksella Britaniassa havaittiin, että autot ovat hyvin tärkeitä briteille. Olimme silloin lapseton nuoripari ja aluksi meillä ei ollut autoa vaan poljimme töihin polkupyörillä aivan kuten tehtiin Oulussakin. Naapurit eivät noteeranneet meitä mitenkään, olimme kai ulkomaalaisia kummajaisia pyöriemme kanssa. Liikenteessä herätimme hilpeyttä, kun kuljetimme tavaroita kaupasta kotiin pyörän tarakalla. Tuli todistettua, että jopa DVD-soittimen voi näppärästi kuljettaa kotiin pyörän takaritsillä. Muutaman viikon intensiivisen pyöräilyperiodin jälkeen teimme autonostoreissun Saksaan Müncheniin. Kun pihaan ilmeistyi 300-sarjan BMV, alkoivat naapuritkin vihdoin tervehtiä meitä.
Asuimme tuolla ensimmäisellä työkomennusreissulla pienessä omakotitalossa Camberleyssä Surreyn maakunnassa. Lähinaapureina meillä oli Rob ja Lisbet, jotka olivat silloin noin omien vanhempieni ikäluokkaa eli meitä reilusti vanhempia. Rob lähti joka aamu töihin harmaalla Vauxhall-autollaan huolellisesti silitetyssä paidassa, kravatti kaulassa ja salkku kainalossa. Robin startatessa autoaan Lisbet tepasteli pihalle aamutakissa, tohveleissaan ja teemuki kädessä toivottamaan miehelleen mukavaa työpäivää. "Have a wonderful day darling!" (Ihanaa päivää rakkaani!). Naapureiden aamurutiini sai hymyn huulilleni joka aamu, kun itse valmistauduin omaan työpäivääni. Vastaavanlaista episodia en voinut kuvitellakaan tapahtuvan maalaiskylässä, josta olen kotoisin. Isäni mielestä kravatti täytyy "köyttää" kaulaan vain hautajaisia, ristiäisiä, häitä tai jotain muuta juhlavaa tilannetta varten. Niistä kotiin palattaessa hän jo autossa repii kravatin pois kaulastaan. Äidilläni en ole koskaan nähnyt aamutakkia, saunatakki kyllä on, mutta se on ihan eri asia. Aamutossut löytyy, tosin nykyään Crocsit ovat tainneet syrjäyttää perinteiset tohvelit. Kyllä äitinikin varmasti toivoi isällä olevan hyvän työpäivän, mutta se tapahtui varmasti pienimuotoisemmin elein. Ja täytyy myöntää etten minäkään pääse Lisbetin tasolle, vaikka saatankin toivottaa puolisolle hyvää työpäivää. Tai ehkä toivotan sitä, kun hän lähtee pidemmälle työreissulle. Taitaa normaaliaamut sujua enemmän murahtelun merkeissä.
Rob ja Lisbet olivat mukava pariskunta. Rob jopa kutsui meidät oluille kerran meidän jutustellessa etupihalla. "Joo totta kai tullaan, ei meillä ole mitään ohjelmaa illaksi". Viimeistään istua nököttäessä heidän sohvannurkalla tajusimme, että tämä kai oli sitä englantilaista small talk -kohteliaisuutta ja meidän ei odotettu ponkasevan sisälle saman tien.
Briteilla oli joitakin hauskoja tapoja, jotka toistuivat joka viikko. Joka sunnuntaiaamupäivällä miehet pesivät autonsa talon etupihalla. Sitä ei koskaan tapahtunut iltapäivällä tai lauantaina vaan sunnuntaiaamupäivät oli pyhitetty siihen puuhaan. Pian Hannukin omi tavan ja meidän auto kiilteli kilpaa muiden autojen kanssa sunnuntain pesusession jalkeen. Muuten naapureita ei juuri näkynyt ja korkeat aidat pihojen välillä takasivat yksityisyyden ja estivät näkyvyyden naapureiden takapihoille.
Tanskassa asuessa huomattiin paikallisten rentoon suhde elämään ja nautiskeluluonne. Naapureilla oli jatkuvasti vieraita ja aina jonkinsorttiset juhlat meneillään tai vähintäänkin suunnitteilla. Juhlia järjestettiin mitä pienimmistäkin aiheista. Syntymäpäivat tietenkin juhlittiin, mutta myös palkkapäivä, hellepäivä, pakkaspäivä, jul öl julkaisupäivä ja mitä nyt ikinä vain voi keksiä juhlien aiheeksi. Tanskalaiset olivat myös hyvin anteliaita ja saimme nauttia naapureiden puutarhan tuotoksista ja ilmestyipä meidän ovelle vaaleanpunainen barbiautokin. Tyttöjen barbit ajelivat vuosia tuolla upealla ilmestyksellä ja vieläkin tytöt mainitsevat sen yhtenä parhaana Tanskan muistona. Tanskalaiset ovat kaikin puolin hyvin avoimia ihmisiä. Tyylikkäissä kööpenhaminalaiskodeissa ei ole verhoja ja heitä ei huikkaakaan häiritse, jos joku haluaa katsella ikkunasta sisälle.
Toisella Brianian komennusreissulla meillä oli sitten jo kaksi kouluikäistä tenavaa. Asuimme tuolloin Thamesin kupeessa Richmondin ja Twickenhamin rajalla eli Suur-Lontoon alueella. Lapsia ei voinut päästää yksin koulumatkalle vaan heidät piti saattaa kouluun menen tullen. Samalla tietenkin tutustui mukavasti naapuruston lapsiin ja heidän vanhempiinsa. Koska kaikilla oli koulupuvut, oli helppo tunnistaa saman koulun oppilaat. Vaikka olen suhteellisen sosiaalinen, ainakin suomalaisittain, täytyy myöntää joskus small talkin olevan liikaa. Noina äreinä aamuina hoputin tytöt liikkeelle vähän aiemmin, jotta ennätimme koulureitille ennen muita ja en pilannut naapurisuhteita olemalla töykeän hiljainen.
USAssa olemme asuneet vain kahdessa osavaltiossa, nyt Coloradossa ja sitä ennen Kaliforniassa piilaaksossa. Piilaaksossa on ihmisiä joka maailmankolkasta ja naapurustokäytannöt hyvinkin erilaiset riippuen, mistä naapurit ovat kotoisin ja mitä he tekevat töikseen. Kerran Cupertinossa naapurimme järjesti takapihallaan picnic-juhlat, jonne oli kutsuttu lähinaapurit nyyttäriperiaatteella. Kilistimme ovikelloa omenapiirakka ja grillipihvit kassissa ja hämmästyksemme oli suuri, kun totesimme ettei isäntäperhe ollut itse osallistunut tarjoilun hankkimiseen mitenkään. Grilli oli hädin tuskin lämmin ja juhlissa naposteltiin vieraiden tuomia antimia pahvilautasilta ja muoviaterimilla. Mukavat juhlat niistäkin tuli ja juttua riitti, vaikka tarjoilu oli vähän vaatimattomampaa. Pahvilautasiin ja -mukeihin ja muoviaterimiin on tullut törmättyä aika monissa illallisjuhlissa. Monilla amerikkalaisilla ei tunnu olevan kaapissa posliiniastioita kuin juuri ja juuri oman perheen jäsenille eikä heitä tunnu häiritsevät kertakäyttöastioiden käyttö. Jos Cupertinon naapureilla oli vaatimattomampi picnic kattaus, on toisenlaisiakin juhlia koettu. Yksissä Los Altosissa järjestetyissä pienissä muutaman perheen illaisjuhlissa talonisäntä ensi töikseen avasi $400 punaviinipullon. Ja illalliskattauksessa oli Willeroy&Boch -posliinit, kangasservetit ja tyylikkäät aterimet. Niihinkin juhliin meidät oli kutsuttu nyyttäri-idealla, mutta vieraiden tuomiset olivat vain lisänä isäntäparin menussa. Onnittelin itseäni, että olin sentään panostanut vähän enemmän tuomiini alkupaloihin. Olin leiponut ruisleivän ja tehnyt siitä pieniä cocktailpaloja lohella ja tuorejuustolla. Olin sentään älynnyt ostaa tuoretilliä koristeeksi enkä ollut tyytynyt maustepurkkiversioon. Piilaaksossa ei tosiaankaan aina tiedä, mitä odottaa juhliin mennessä. Kerran hakiessa tyttöjä heidän voimistelukauden päättäjäisistä heidän joukkuekaverinsa kotoa ihmettelin, mitä kaikki ne aikuiset ihmiset tekivät juhlissa. Tytöt kertoivat, että isäntäperhe oli tilannut catering palvelun hoitamaan tarjoilun, puutarhassa oli kaksi uima-allasta, poreamme ja muuta mukavaa. Ja huikea kokemus oli myos puolison työkaverin ranskalaisrouvan järjestämä pieni illallisjuhla heidän kotona. Laurenin harrastus on kokkaus ja hän tosiaan oli panostanut tarjontaan.
Omakotitaloon Oulun kupeessa olevaan Kempeleeseen muuttaessa naapureihin ei juuri tutustuttu. Heillä ei ollut pieniä lapsia ja oma arki oli niin kiireinen ettei itsekään tullut tehtyä mitään suurempia liikkuja naapureiden suuntaan. Kempeleessä meillä oli iso tontti eli senkin takia naapurit olivat jäivät etäisemmiksi. Muistan kerran yhden naapurin laittaneen meidän postilaatikkoon lapun, jossa toivottiin ettemme ajaisi nurmikkoa seuraavana lauantaina. Heillä oli hääjuhlat takapihalla. Heidän lapset olivat selkeästi eri vaiheessa kuin meidän leikki-ikäiset tenavat, jotka pyöräilivät näppärästi kavereidensa luokse vähän etäämmälle eivätkä tarvinneet saattajaa kuten Britanissa ja USAssa.
Monenlaista naapuria on tosiaan nähty ja koettu. Omasta mielestäni hyvän naapurin ei tarvitse olla sydänystävä, mutta toivon heidän olevan ystävällisiä, auttavaisia, tervehtivän kohdattessa ja ei liian tungettelevaisia vaan antavan tilaa ja rauhaa tarvittaessa. Sellainen yritän olla itse omille naapureilleni paikasta ja maasta riippumatta.
